Viulisti Linda Lampenius tilittää elämäänsä omaelämäkerrallisessa kirjassaan. Hän rohkenee #metoon tuoman vapautuneisuuden turvin kertoa avoimesti, mitä hänen rosoisessa elämässään on todella tapahtunut. Kirja herättää myötätuntoa Lampeniuksen elämän traagisuudesta ja avaa hänen kehityskaartaan ja taiteellisia ambitioitaan viulistina ja kohtaamisia musiikin kentillä.
Valitettavasti syvempi taiteellisen työn kuvaus ja pohdinnat jäävät vähemmälle ulkoisten seikkojen kuvauksen kaaoksessa. Kirja on monilta osin toivottoman toisteinen ja uuvuttavaa todistelua tekijänsä ”poikkeuksellisesta lahjakkuudesta”. Lausetta ”minä olen klassinen viulisti” hän toistaa kuin mantraa, muistuttaakseen tapahtumien vyörytyksessä lähtökohdistaan.
Lampenius on turhautunut joiltain osin menetetystä maineestaan klassisen musiikin tähtenä ja puolustelee tempauksiaan viihdemaailman pyörteissä kuin missäkin tuomioistuimessa. Hän suree taiteellisen uransa nuivaa vastaanottoa Suomessa ja kehuu vuolaasti mainettaan maailmalla. Virheitä kirjaan on lipsahtanut, ja joiltain osin omaelämäkerran kirjoittajan muisti on valikoiva.
Lampenius kirjaa elämänsä ylä- ja alamäkiä kronologisesti, turhankin yksityiskohtaisesti. Hän ei arastele kehua liehumistaan julkkispiireissä namedroppailulla ja saamaansa ihailua niin viulistina kuin hehkeänä kaunottarena.
Sen rinnalla kuultaa katkeruus. Julkisuus antoi hänelle paljon, mutta enemmän se otti. Vilpitöntä on varmasti hänen rakkautensa orkesterimusiikkia ja sen esittämistä kohtaan, siksi on raastavaa, että hänen pitää edelleenkin vimmaisesti todistella ammattitaitoaan ja lahjakkuuttaan.
Kiinnostavaa luettavaa ovat hänen varhaisten vaiheittensa kuvaukset taiteilijaperheen kunnianhimoisen tytön kasvamisesta viuluviikareista konserttiviulistiksi. Kovin mairittelevaa kuvaa hän ei anna ankarasta Géza Szilvaysta, joka piiskasi oppilaitaan liikaakin. Lindan julkiset esiintymiset alkoivat suositussa Viuluviikarit musiikkimaassa -televisio-ohjelmassa. Ammatillinen ura eteni pian Kansallisoopperan orkesterin ykkösviulistiksi.
Lampenius joutui tiukan valinnan eteen, jatkaako klassisen musiikin parissa soolokonsertein ja konserttimestarina vai viilettääkö viihteen pariin. Hän valitsi jälkimmäisen, mutta soitti koko ajan myös klassista musiikkia. Iltapäivälehtien lööpit kirkuivat ja musiikkipiirit paheksuivat luisumista viihdealalle. PVC-asussa kyykyssä soittavana ja Baywatch-tähtenä kunnostautuneen Lampeniuksen uskottavuus klassisena viulistina kärsi kenties korjaamattomia kolhuja.
Kaiken lisäksi Lampenius joutui manageritoimistonsa huijaamaksi ja ajautui henkisesti ja taloudellisesti rasittavaan oikeudenkäyntiprosessiin. Manageritoimisto pidättäytyi maksamasta hänelle palkkioita, ja Peter Nygård, jonka hoteisiin Lampenius kertomansa mukaan joutui vasten tahtoaan, vaati 40 miljoonan dollarin korvauksia kunnianloukkauksesta. Siitä Lampenius selvisi lupautumalla valheelliseen anteeksipyyntöön maksetulla ilmoituksella ja lupautumalla joka ikiseen, arveluttavaankin keikkapyyntöön taloudellisessa ahdingossaan.
Kirjan mottona on Lampeniuksen isän Börje Lampeniuksen toteamus tyttärelleen: ” Älä koskaan unohda, että sinulta voidaan viedä rahat, mutta lahjakkuuttasi, musikaalisuuttasi ei kukaan voi sinulta viedä”.
Riipaisevaa luettavaa ovat Lampeniuksen kuvaukset hänen näyttelijä-äitinsä alkoholi- ja lääkeriippuvuudesta, kaikesta siitä salailusta, tuskasta ja huolesta, mikä tyttären elämää varjosti pienestä pitäen. Vanhemmat kannustivat Lindaa urallaan ja auttoivat minkä kykenivät alamäissä.
On selvää, että tunnustuskirjan kirjoittamisen motiivina on ollut klassisen viulistiuran rehabilitoiminen ja juorujulkisuuden tahraaman maineen palautus. Osittain se onnistuukin, sillä ajat ja asenteet ovat muuttuneet. Parhaassa tapauksessa Lampeniuksen seksistisiä tempauksia pidettäisiin rohkeina feministisinä tekoina.
Lohdullista on lukea, että Ruotsissa nykyään asuvan, 51-vuotiaan Lampeniuksen yksityiselämä on mallillaan suloisten tyttöjen äitinä. Vuosikymmenten kamppailun jälkeen hän on löytänyt tasapainon ja rakkauden. Suomeen hän on palannut konserttiviulistina, ja Ruotsissa on suunnitteilla uusia kuvioita klassisen ja rock-musiikin parissa.
”On hämmästyttävää, etteivät ihmiset voineet ymmärtää haluani soittaa monenlaista musiikkia, muutakin kuin klassista. Totuus on, ettei kukaan pane minua ruotuun. En koskaan pysähdy”, klassiseksi kapinalliseksi itseään kutsuva Lampenius toteaa kirjansa lopussa.
Siskotuulikki Toijonen
