Ralf Långbackan muistelmien kolmas osa on ilmestynyt, 6 vuotta kakkososan jälkeen. Sen lähtökohta on hieman erikoinen: päätös luopua ohjaustöistä ja johtajantehtävistä. Vuonna 1987 Långbacka jätti Helsingin kaupunginteatterin katkerin sanoin: neljä turhaa vuotta!
Tämä päätösosa alkaakin jossain määrin vähemmän mielenkiintoisilla aiheilla, jotka käsittelevät kansainvälisiä teatterikongresseja, Krimin Tšehov-museojupakkaa, purjehtimista, Schildtien Daphne-venettä ja perhe-elämää. Toisaalta omaelämäkerralle lienee sallittu, ja tarkoituskin, tuo yksityisempi ote. Mutta kustantajaa kirja ei kiinnostanut, joten se on julkaistu kirjoittajan kustannuksella.
Lukija jää eittämättä kaipaamaan edellisessä osassa selostettuja teatterihistoriamme myrskyisiä yhteenottoja Turun kaupunginteatterin vuosilta. Pelastukseksi tulee nyt hieman yllättäen oopperataide. Sitä ennen Långbacka kuitenkin käy läpi porrastetut jäähyväiset suomenkieliselle teatterille, kotimaiselle ruotsinkieliselle teatterille ja teatteriohjaukselle yleensä.
Mutta hyvin kerrottuja, mielenkiintoisia tarinoita riittää. Långbacka sai Tukholmassa 1988 aikaan suurta polemiikkia ja riitaa henkilöstöryhmien kanssa ohjatessaan Don Giovannia. Lakkoilevan teknisen henkilökunnan työehtosopimukset tekivät järkevän työsuunnittelun mahdottomaksi. Oltiin kaukana Långbackan ”Taiteellisesta teatterista”. Sama kaaos oli orkesterissa, kun joka harjoituksessa oli uusia soittajia. Riita johti Eri Klasin eroanomukseen ja Långbackan teräviin kirjoituksiin Ruotsin lehdissä. Mutta esityksestä tuli kuuluisa.
Yhtä kuuluisa ja kehuttu kotimaassa lienee TTT:n Kuningas Lear 1989. Lasse Pöystiä rakastettiin nimiroolissa, mutta mielenkiintoista kyllä Långbacka ei omasta mielestään näytelmän alkuosassa pystynyt toteuttamaan näkemystään. Sen jälkeen seurasikin pitkä kausi, jolloin Långbacka keskittyi kirjoittamiseen. Hieman aikaisemmin syntyneet kirjat Tšehovista 1986 ja Brechtistä 1981 olisivat voineet menestyä kansainvälisestikin, jos jokin taho olisi kustantanut käännökset englanniksi.
Onhan sanomattakin selvää, ettei Långbacka pysynyt lupauksessaan – olla ohjaamatta. Tukholmassa hän ohjasi oman näytelmänsä Krocketspelaren 1991 ja sitten Shakespearen Macbethin, joka mielenkiintoisalla tavalla muistutti aikaisempaa Verdi-tuotantoa Kansallisoopperassa sekä tulevaa Savonlinnan loistavaa Macbethia.
Mutta ennen sitä tulivat nuo VIIRUS-teatterin kuuluisat Shakespeare-esitykset Vasikkasaaressa, joita Långbacka itse pitää parhaimpinaan. Kriitikot olivat lähinnä lyyrisiä tästä viimeisestä kotimaisesta ohjauksesta. Sen jälkeen hän, kuten hän itse väittää, kelpasi vain ulkomailla sekä oopperaohjaajana. Kyse on luultavasti Långbackan vaatimuksista luoda ympärilleen tietty ilmapiiri, jota ei enää löytynyt. Hän toistaa usein nuo kuuluisat taiteellisen teatterin kahdeksan teesiä myös tässä kirjassa.
Kiintoisaa on myös se viha, jonka Långbacka kohdistaa ns. regietheateriin, jossa pyritään ”keksimään teos uudestaan”. Tavallaan tästä on helppo olla samaa mieltä. Långbackan voima on hänen syvällinen tapansa lukea ja analysoida tekstiä ja sen ihmissuhteita sekä hänen kykynsä tehdä ne koskettaviksi modernille yleisölle. Siitä olemme kaikki nauttineet.
Mutta toisaalta en haluaisi olla ilman niitä luovia uusohjauksia, joissa tiettyjen vapauksien kautta on saatu hyvin eläviä esityksiä aikaan. Taiteessahan kuluttaja saa olla jopa kahta mieltä samasta asiasta. Otetaanpa vaikka Jonathan Millerin ohjaus Rigolettosta baarimikkona verrattuna Långbackan omaan perinteiseen Rigolettoon.
Långbackan työtahti oli ajoittain aivan huikea. Taiteilijaprofessorinimityksen aikana hän ohjasi 13 teatteriesitystä viidessä vuodessa. Vuonna 1997 Långbackasta tuli Åbo Akademin ”oikea” professori. Luennoiminen 15 puolikiinnostuneelle opiskelijalle tuntuu hieman hukkaanheitetyltä ajalta. Paitsi että professori itse luultavasti oppi yhtä ja toista.
Luettelo mieleenpainuvista ohjauksista on pitkä: Gaston Salvatoren näytelmä Stalin, Brechtin Galileo, Tšehov-ohjaukset, jne. Långbacka osaa kuvailla omia ohjauksiaan ja niiden syntyvaiheita niin, että niistä saa elävän käsityksen samalla kun huono omatunto iskee. Miksen nähnyt niitä silloin?
Verdin oopperoista tehdyt tulkinnat ovat kieltämättä Långbackan ohjaustaiteen helmiä ja kirkkain niistä Macbeth, jossa kaikki pääroolien esittäjät sekä olosuhteetkin olivat optimaaliset. Onneksi se on olemassa tallenteena. Kansallisoopperan Don Carlosia 1995 syytettiin vanhanaikaiseksi. Tilalle tuli saksalaisen ohjaajan epäonnistunut ”kummallinen kauhukarnevaali”, kuten Hannu-Ilari Lampela asian ilmaisi.
On merkillistä, miten Långbackan muistelmat on kirja, josta pidin jopa silloin, kun en pitänyt. Hieman happamasti Långbacka toteaa, että vapaalle ohjaajalle vallitsi tarjonnan ja kysynnän laki. Tarjontaa olisi, mutta kysyntä loppui. Niin ihailtu kuin hän ohjaajana olikin, hänelle on tainnut jäädä katkera maku suuhun. Onko hän siis tiukkapipo, kuten kuulee väitettävän? Ehkä, mutta myös lämmin ja säteilevä ihminen, vaikkei hän tietyissä asioissa voinut antaa periksi.
Nämä loppusanat tuntuvat niin happamilta, että lupaan itselleni, että otan luettavaksi Långbackan Brecht ja Tšehov -kirjat. Ralf Långbackan muistelmien kaksi edellistä osaa on suomennettu nimillä Tarttua kohtalon tuuliin 2009 ja Taiteellista teatteria etsimässä 2011.
Jan Granberg
