Maritta Hirvosen Hämäränmaassa valon syvyys (Stresa, 2020) on lämminhenkinen kirja säveltäjä Jouni Kaipaisesta (1956 -2015). Hirvonen suhtautuu suurten linjojen renessanssihahmoksi luonnehtimaansa säveltäjään ja hänen tuotantoonsa ihaillen ja neromyyttiä hienovaraisesti rakentaen.
Kirjan kirjoittajana hän jättäytyy enimmäkseen taustalle ja antaa Kaipaisen sukulaisten, ystävien ja kollegojen sekä hänen teoksiaan tulkinneiden muusikoiden luoda henkilökuvaa. Ratkaisu on toimiva ja tuo kirjaan rosoista inhimillisyyttä ja kiinnostavia analyysejä. Kaipaisen henkilökohtaisista arkistoista Hirvonen on napsinut herkkupaloja.
Tampere Filharmonian pitkäaikaisena intendenttinä työskennellyt Hirvonen tuntee kohteensa hyvin. 1990-luvun loppupuolella Tampereelle muuttanut Kaipainen oli tiiviissä tekemisissä orkesterin kanssa toimien muun muassa sen nimikkosäveltäjänä.
Koskettavuutta kirjaan tuo sen melankolinen pohjavire. Viimeisten elämänvaiheiden kuvaukset ovat riipaisevaa luettavaa. Mutta ei Hämäränmaassa mikään pitkitetty nekrologi ole vaan kuvaa Kaipaisen säveltäjän työtä, elämää ja eetosta.
Fragmentaarinen kirja ei pyrikään ensyklopedisen, kronologisesti etenevän elämäkerran moodiin. Se pohjaa teemoista nousevaan dramaturgiaan ja tuo Jouni Kaipaisen persoonan ja taiteen lukijan lähelle välähdyksittäin vailla tietokirjoille usein ominaista puisevuutta.
Kuvia on harvakseltaan, mutta ne tuovat hyvin esiin Kaipaisen persoonan eri puolia. Kuvatekstit olisi kannattanut laittaa kuvien oheen eikä lykätä hankalasti loppulehdelle.
Kiinnostavan osan kirjasta muodostavat Kaipaisen omat, hänen ja muiden musiikkiin, ylipäätään taiteeseen ja kulttuuripolitiikkaan pureutuvat tekstit. Niistä saa hyvän kuvan säveltäjän säkenöivästä sanallisestakin taituruudesta
Kirja saa myös suupielet koholleen kuvatessaan arjen toimissa toivottoman epäkäytännöllisen Kaipaisen ja hänen muusikkoystäviensä edesottamuksia ja kommelluksia. Ristiriita suuria synteesejä säveltäjänä luovan säveltäjän ja käytännön asioiden parissa tuskailevan persoonan välillä oli hämmästyttävää ja koomistakin. ”Jouni oli meistä kaikista lahjakkain. Hänellä vain oli omat kiemuransa”, Kaija Saariaho luonnehtii kollegaansa.
Jotain hauskaa piti aina olla keskittyneen sävellystyön vastapainona. ”Dionyysinen juhlinta tai mielenlaatu aika usein kulkee rinnan suuren pedanttisuuden kanssa”, Juha Siltanen selittää ajoittain kosteaksi äitynyttä taitelijaelämää. Tyylipisteitä Hirvoselle siitä, että hän jättää Kaipaisen yksityiselämän ruotimisen vähiin ja keskittyy olennaiseen, Jouni Kaipaiseen säveltäjänä.
Kaipaisen sävellystuotantoa käydään läpi sen tulkitsijoiden kokemuksien myötä. ”Rohkenen säveltää häpeilemättömän kaunista musiikkia ja olen ylpeä siitä”, hän totesi radiohaastattelussa. Hänelle tonaalisuus ei ollut Paavo Heinisen halveksimia ”mainosvaloja” vaan rakenteita.
”Takki tuntui vähemmän kauhtuneelta, kun olin saanut sen käännettyä ympäri, eivätkä aikavuosia sitten vanhentuneen akateemisen modernismin dogmit ja tabut enää pistelleet ihoa silputtuina harjaksina”, Kaipainen kuvaa kehittymistään säveltäjänä.
Hän ilmaisi selvin sanoin kyllästymisensä ”Angst-meininkiin” ja siihen ajatteluun, että mitä vähemmän kukaan ymmärtää sävellyksestä, sitä hienompi se on.
”Toivooko Kaipainen, että olisi syntynyt sata vuotta aiemmin”, Jukka Isopuro kyseli levykritiikissään. Tämä käy mielessä myös Hirvosen kirjaa lukiessa.
Käänteentekevää oli, kun Kaipaisen äiti, kirjailija Anu Kaipainen vei kotona ”hullun lailla” säveltävän poikansa tapaamaan Aulis Sallista Sibelius-Akatemiaan. Sallinen nappasi 16-vuotiaan Kaipaisen sävellysoppilaakseen tokaisten: ”Kyllä te lahjakas olette, mutta ette te mitään osaa”. Samaa tuta Sallinen oli aikanaan itsekin saanut Aarre Merikannolta.
Opettaja ja oppilas ystävystyivät ja heidän välilleen kehkeytyi luottamuksellinen ja lämmin suhde. Vielä Kaipaisen elämän loppusuoralla he vaihtoivat syvällisiä ajatuksiaan kirjeissä. Jo sairauden satuttama, mutta luomisvoimainen Kaipainen kirjoitti Salliselle muun muassa vanhenemiseen liittyvistä ”viisastumisen ja kokemuksen syvistä ja hienosti soivista alasävelistä”. Heidän ja muidenkin kirjesitaattien liittäminen kirjaan tuo koskettavuutta.
Sydämenpohjaista mieltymystään konserttojen säveltämiseen Kaipainen perustelee lajin luontaisella draamallisuudella. Kiintoisa on myös kuvaus ensimmäinen sinfonian valmistumisesta ja muistakin hänen neljästä sinfoniastaan. ”Se, että sävelsin sinfonian, on jo kannanotto perinteeseen: se ilmenee siinä, mitä säilytän ja mitä hylkään”, Kaipainen perusteli.
Kaipainen vakuutteli, ettei poistuisi autuaammille sävellysmaille ennen oopperansa Konstanzin ihme valmistumista. Monien hankalien, nöyryyttävienkin vaiheiden jälkeen ooppera kuitenkin valmistui vain pieniltä osin. Tavoittelemaansa suureen synteesiin Kaipainen ylsi Danten Jumalaisen näytelmän tekstiin pohjautuvassa, oopperaoratoriomaisessa neljännessä sinfoniassaan Commedia.
Kaipaisen viimeiseksi, keskeneräiseksi teokseksi jäi Anna Aminoffin tilaama huilusonaatti Aaro Hellaakosken Satakieli-sarjaan. Huilusonaatti on kuin testamentti ja vielä kerran osoitus Kaipaiselle tärkeän runouden ja musiikin herkästä yhteensulautumisesta. Mistään uskonnollisesta herätyksestä ei hänen mukaansa ollut kysymys, vaikka runoissa viimeisistä asioista, kiittämisestä ja ylistyksestä puhutaankin, vaan panteismista. ”Tämä kaikki liittyy rakkauteen luontoa ja rikkumatonta maailmaa kohtaan”, Kaipainen kirjoitti kirjeessään Aulis Salliselle vain vähän ennen kuolemaansa.
Siskotuulikki Toijonen
