Sydämeen käypä oboisti

Aale Lindgrenin humoristinen ja humaani elämänasenne tulee kirjasta selkeästi esiin.


Marissa Mehr: Aale. Huoleton oboisti. Aviador Kustannus, 2021

Kirjailija-toimittaja Marissa Mehr on punonut oboisti Aale Lindgrenin (1951), värikkään elämän ja taiteilijantien vaiheita elämäkerralliseen keskustelukirjaan Aale. Huoleton oboisti.

Mehr tapasi Helsingin kaupunginorkesterista eläkkeelle jääneen oboistiveijarin lukuisia kertoja Taiteilijakoti Lallukassa, jossa vireä eläkeläinen puhaltelee okariinojaan, on aloittanut käyrätorven soittamisen, ja pari uutta levyäkin on tuloillaan. Lindgrenin sivistyneisyydestä kertoo hänen intohimonsa kuolleiden kielien kuten sanskriitin ja romanikielen tutkimiseen.

Alunpitäen Lindgrenistä piti hänen omien sanojensa mukaan tulla Suomen paras tenori, mutta oboe vei miehen. Soittimelle, joka lumoaa, mutta myös tuhoaa, hän kertoo pian jättävänsä jäähyväiset – suutelevansa oboetaan pitkään, pistävänsä koteloon ja hyvästelevänsä toteamalla: ”Sinä senkin riivinrauta!” Nyt oboen on korvannut okariina. Lindgrenillä on jo okariinayhtyekin.

Kirja kuljettaa kronologisesti, paikoin liiankin yksityiskohtaisesti oboistin elämänpolkuja.

Romanilastenkodissa lapsuutensa viettänyt, sioilla ratsastanut, kepposiin altis Aale kuunteli kiusaamisen pelossa salaa klassista musiikkia ja ihastui jo tuolloin oboen laululliseen ääneen.

Kansakoulussa hänen opettajanaan oli oopperalaulaja Antti Kaleva, joka kannusti Aalea klassisen musiikin pariin. Lindgren pääsi 16-vuotiaana armeijan soittokuntaan. Siellä soittimeksi valikoitui oboe. Hän jatkoi opintoja sotilasmusiikkikoulussa ja Sibelius-Akatemiassa.

Helsingin Kaupunginorkesteri ”adoptoi” Lindgrenin syyskuussa 1972. HKO oli hänen perheensä ja kulttuurinsa 43 vuoden ajan. ”Kulttuurini on aina ollut enemmän orkesterikulttuuria kuin näitä muita: mustalais- tai valkolaiskulttuureja”, hän tähdentää.

Lindgren nautti ylpeyttäkin tuntien siitä ”filharmonisesta pöhinästä” ja omasta jäljittelemättömästä äänestä, johon orkesteri ylsi. Hän on kunnostautunut myös studiomuusikkona.

Kapellimestareista Jorma Panulaa ja Paavo Berglundia hän pitää musiikillisina isinään. Berglundin karismaattista otetta musiikkiin hän suorastaan imi omaan soittamiseensa. Itseään estradeilla näyttelevät kapellimestaridiivat eivät Lindgrenin arvoasteikolla korkealle kapua.

Mainiosti hän kuvailee ”vähän kuin ummessa olevan oboen” ominaisuuksia ja soittotekniikkaa. Sen ääntä joutuu koko ajan pidättelemään. ”Pikkuvauvan, sorsapillin ja ambulanssin äänien synteesiä tuuttaavan oboen soittajan on aluksi oltava täysin kuuro, kunnes ääni alkaa vähitellen muuttua. Vasta silloin pystyy jatkamaan soittamista” Lindgren virnuilee.

Lindgren harmittelee, että nykyään kaikki soittavat kloonatusti samalla tavalla. Orkestereista ovat hävinneet persoonallisuudet, koska kaikki haluavat keskivertotumman, pehmeän oboen äänen. Se on synti, Lindgren jyrähtää ja sadattelee, että nämä kloonatut soittajat pärjäävät kilpailuissakin. Ylipäätään kilpailut ovat hänen mielestään turhia ja tyhmiä.

Tämän tyyppiset pohdinnat ovat kirjan parasta antia ja toki myös hänen rosoisen elämäntaipaleensa kuvaaminen tuhansine anekdootteineen, joita hän värittää hurtilla huumorillaan.

Kirja avaa myös romanitaustan vaikutuksia Lindgrenin elämään ja musiikkiin. Hänen mielestään valkolaiset suhtautuvat musiikkiin joskus turhankin vakavasti, mustalaismusiikissa kun ei tunteiden näyttämistä säästellä. Lindgrenin mielestä liialla älyllä soittaminen asettaa estoja heittäytymisen tielle, jolloin soittajista tulee akateemisia ja värittömiä.

Jossain vaiheessa kirjaa pulla juuttuu lukijan suuhun. Mehr kuvaa uuvuttavan toisteisesti jokaisen haastattelutilanteen arkisia yksityiskohtia ja tunnelmia pullakahveineen, pahimmillaan sivutolkulla. Tämä tuo sinänsä ansiokkaaseen kirjaan amatöörimäisen vaikutelman. Eivät lukijaa kiinnosta kirjan tekemisen yksityiskohdat ja haastattelijan mietteet vaan kirjan kohde.

Mehr on tehnyt selvästikin huolellista taustatyötä päästäkseen lähelle kohdettaan. Lindgrenin vuolaiden repliikkien kautta kirja tuo hersyvästi esiin hänen monisärmäisen, hurtilla huumorilla ja monilla hyveillä varustetun sanavalmiin persoonansa ja taiteelliset ambitiot.

Lindgrenin varhainen soitonopettaja Kaarlo Pietikäinen oli todennut, että oboen äänen tulee olla kuin jääkukka: lämpimän kaunis, mutta jollakin tavalla viileä, ei liian mairea tai makea. Tämä on ollut myös Marissa Mehrin tavoite oboistista kirjoittaessaan. Kirjan ansio on, ettei Mehr nosta kohdettaan jalustalle lankeamalla monien elämäkertojen tapaan liialliseen ihailuun.

Läpi kirjan hohtaa Lindgrenin valoisa elämänasenne. Kovista kokemuksistaan huolimatta hän ei ole katkera vaan kiitollinen. ”En ajattele: ’Voi kun olin ihan yksin, pieni orporukka!’” Veijarioboistille tyypillisesti hän kuittaa kirjan tekijälle: ”Kyllähän tästä paremman jutun saisi, jos oikein valittaisi. Mutta kun ei tullut kärsittyä tämän enempää.”

Siskotuulikki Toijonen

 

Edellinen artikkeliTanssin talon pitkä synnytys
Seuraava artikkeliJazzpolkuja, osa 14: Rinnakkaisilla reiteillä