Houghin ja RSO:n suvereeni Beethoven

 

Brittiläinen Stephen Hough lahjoitti Beethoven-levytyksensä rojaltit koronakriisistä kärsiville muusikoille

 

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot 1-5. Stephen Hough, piano, Radion sinfoniaorkesteri, johtajana Hannu Lintu. Hyperion CDA68291/3 (3 cd).

Beethovenin pianokonserttojen levyttäjien tähtisaattoon astuvat Stephen Hough ja Hannu Linnun johtama Radion sinfoniaorkesteri. Alueella on viime aikoina nähty tungosta, mutta nämä huolella valmistellut, suvereenisti toteutetut ja komeasti äänitetyt tulkinnat löytävät varmasti paikkansa.

Hough vieraili Helsingissä toukokuussa 2019 soittamassa kahden päivän konserteissa Beethovenin viisi pianokonserttoa, ja levytykset tehtiin vähän myöhemmin kesäkuun puolella. Solistin, kapellimestarin ja orkesterin vuorovaikutus on todella tiivistä ja antaa vahvan puoltoäänen levytyksille, joissa pianisti keskittyy omaan tehtäväänsä ja kapellimestari orkesteriosuuteen. Hough, Lintu ja RSO:n soittajat syöttävät ja vastaavat toisilleen kuin Wimbledonin loppuottelijat.

Ulkoisesti nämä vaikuttavat hyvinkin perinteisiltä tulkinnoilta. Viimeksi konsertot on näin maltillisissa tempoissa levyttänyt Barenboim Berliinin Staatskapellen kanssa (2007). Kello ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Esittäjien käytössä on Jonathan del Marin tuorein nuottiversio pienine täsmennyksineen. Wieniläisklassiseksi mitoitetussa orkesterissa soivat perioditrumpetit ja patarummut kovine kapuloineen, jotka tuovat särmää orkesteritäräyksiin.

Houghin Bösendorfer-piano on moderni, mutta istuu hänen tavoitteisiinsa ja orkesterin saundiin mainiosti. Huolellinen valmistelu kuuluu joka tahdilta. Se käy ilmi myös Houghin kirjasta Rough Ideas, jossa hän kertoo, kuinka päätyi säveltämään B-duuri-konserttoon (nro 2) oman kadenssinsa.

Saamansa ajan Hough ja Lintu käyttävät näyttääkseen yksityiskohtaisesti, miten taidokkaasti kokoonpantua ja ennen kaikkea kaunista Beethovenin musiikki on. Kiireettömyys palkitaan erityisesti hitaissa osissa, joista monet yltävät maagisiin kosketuksiin. Ehkä finaaleihin toivoisi välillä railakkaampia vetoja, mutta draamaa ei niistäkään puutu. Näkemysten yhdenmukaisuus voi olla seurausta tiiviistä levytystahdista, mutta levyiltä kuulee myös konserttojen kehityksen klassismista romantiikkaan.

Kaksi ensimmäistä konserttoa esittelevät valmiin mestarin, mutta myös huumori ja nopeat käänteet on huomioitu. Kolmas ja neljäs konsertto kuulostavat miltei sävelrunoilta, vaikka konsertoivasta säihkeestä ei ole tingitty. ”Keisarikonserton” majesteetillisuus on sotaisan sijaan onnellista ja ylellistä.

Houghin hienostunut, jokaiselta detaljiltaan hiottu soolosoitto ei tule yllätyksenä. Kaikki kuviot ja juoksutukset löytävät paikkansa harkitusti, mutta soittoa elävöittää esitystilanteesta kumpuava spontaanius. Ehkä Hyperionin tuotannossa on oma taikansa, sillä en muista Radion sinfoniaorkesterin sointia äänitetyn (Enno Mäemets) aiemmin näin muhkeana. Perinteisen notkeuden ja tarkkuuden ohella siinä on bassoista muhevuutta ja filharmonista iskuvoimaa.

Yhteissoitto Houghin kanssa kuulostaa lähes telepaattiselta, jokainen orkesterirepliikki ja puhallinsoolo, hidastukset ja sforzatot räätälöityinä osaksi yhteistä näkemystä. Hough on ilmoittanut luovuttavansa levytyksestä syntyvät tulonsa koronakriisistä kärsiville muusikoille (Help Musicians).

Antti Häyrynen

 

Edellinen artikkeliVireimmät viisikymppiset. NYT
Seuraava artikkeliKesäkuun Ylen klassiset