Sibeliusta lujassa otteessa

Jean Sibelius: sinfoniat 3, 6 ja 7. Minnesota Orchestra, joht. Osmo Vänskä. BIS 2006.

Osmo Vänskä sai amerikkalaisen Sibelius-sarjansa komeaan maaliin vaikeuksista huolimatta. Osmo Vänskä sai amerikkalaisen Sibelius-sarjansa komeaan maaliin vaikeuksista huolimatta. © COURTNEY PERRY

 

Osmo Vänskän ja Minnesotan orkesterin Sibelius-sarja huipentuu komeasti, sillä viimeinen otos on sarjan paras. Lähtökohta ei ollut helppo, sillä edellisen, Grammy-palkinnon saaneen levyn jälkeen seurasi yli vuoden kestänyt työtaistelu, jonka aikana muusikoita lähti muualle. Taso on kuitenkin saatu palautettua, eikä soitosta puutu yhteistä tahtoa.

Vänskä on Minnesotassa jatkanut Lahdesta tuttua Sibelius-tyyliään, johon kuuluu äärimmäinen tarkkuus jokaisen yksityiskohdan ja dynamiikan muotoilussa, mutta suuremmalla ja loistokkaammalla amerikkalaisorkesterin soinnilla.  

Tulos on levyillä vakuuttava muttei aina kovin koskettava – pikemmin määrätietoisesti työstetty kuin luonnostaan syntyvä. Näin etenkin toisessa ja viidennessä sinfoniassa. Niin hyvä kuin neljäs sinfonia olikin, syvin inspiraatio ja mysteerin tuntu jäivät siitäkin puuttumaan.

Kuudes ja seitsemäs sinfonia ovat aina olleet Vänskän mestaruuden näyttöjä, niin tässäkin. Etenkin seitsemänteen sinfoniaan luja ote sopii. Jokainen siirtymä on valmisteltu kuin teleskoopilla, ja prosessimaisuuden tunne vallitsee. Liike-energia ei sammu silloinkaan, kun kynnetään syviä soita, ja suuren pasuunateeman paluu on juuri niin lopullinen kuin pitääkin.

Partituuri valottuu selkeämmin kuin Sir Simon Rattlella ja Berliinin filharmonikoilla, joiden levytys oli edellinen tärkeä suuren orkesterin versio teoksista. Vänskä balansoi kaikki soitinryhmien väliset suhteet tietoisesti, mikä korostaa arkkitehtonista vaikutelmaa. Berliiniläiset soittavat uljaammin hehkuvalla eikä niin detaljoidulla soinnilla. Siinä ollaan syvien vesien ja avaruuden ilmiöiden äärellä. Onneksi ei tarvitse valita näistä vaan saa ottaa molemmat, vieläpä hifistin vaatimuksia vastaavalla äänenlaadulla.

Kuudennessa sinfoniassa Vänskä ei anna sijaa hempeilylle, vaikka ensimmäisen osan jousilinjat alkavatkin äärimmäisessä pianissimossa. Kaari kohti lopun synkkiä pilviä toteutuu jäntevästi, ja kehittelyssä rytminen energia korostuu. Jotain teoksen ambivalenssista jää kuitenkin puuttumaan. Okko Kamun ja Sinfonia Lahden vuodentakainen levytys soi paikoin herkemmin ja aavistelevammin. Berliiniläiset taas valavat maukasta ”soosia” ja jatkuvuuden tunnetta moniin kohtiin, jotka Vänskä johtaa karummin.

Finaalissa Vänskä kuitenkin nostaa sinfonian sellaiseen intensiteettiin, ettei paremmasta väliä. Tapa, jolla hän muuttaa romanttisen vuolauden järkyttäväksi draamaksi, on rajumpi kuin Rattlella ja Kamulla. Lopussa jäljelle jää vain hiljaisuus ja kysymysmerkki.

Kolmannessa sinfoniassa uusklassinen rytmiikka soi purevasti, paikoin jopa mekaanisen jyräävästi. Teos on vaikea, ja harvassa levytyksessä se lonksahtaa aivan paikoilleen. Okko Kamun pitkä kokemus teoksen parissa kuuluu otteen vapautuneisuudessa.

Vänskän tulkinnan kuitenkin huipentaa se sinnikäs ja pitkäjänteinen tapa, jolla hän kasvattaa finaalin koraaliteeman vaikeuksien keskeltä voittoon. Siinä laukataan harja pystyssä ja sivuille vilkuilematta, ja puskuenergia on annosteltu juuri oikein. Osan kehitys tuntuu kuvaavan myös Minnesotan orkesterin viime aikojen kamppailuhenkeä.

Harri Kuusisaari 

Edellinen artikkeliBergmanin viesti välittyy
Seuraava artikkeliYlen luova muutosmylläys