Voiko joku orkesteri tai teatteri tippua ulos valtionapujen piiristä – ja millaisten syntien perusteella? Ja mitä uuden ryhmän täytyy tehdä päästäkseen sen tilalle autuaiden joukkoon? Tämä kuuma peruna jäi polttelemaan näpeissä, kun esittävien taiteiden ja museoiden rahoitusjärjestelmää pohtinut työryhmä esitteli teesinsä. Se oli uudistustyön ensimmäinen vaihe, joka avasi keskustelun päätöksenteon pohjaksi – ja toimi myös kutsuhuutona lobbareiden työlle. Korporatiivisena kompromissina raportti ei sisällä mitään varsinaisesti uutta mutta tiivistää kuitenkin hyvin jo esiin tulleita päämääriä.
Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että nykyinen, henkilötyövuosien mukaan määräytyvä valtionapu kaipaa muutoksia. Se on sementoitu aikoinaan mukaan päässeiden suljetuksi kerhoksi, jossa raha tulee ilman tarveharkintaa ja laatukriteerejä. Potin jämähdettyä tai kutistuessa kärsijöinä ovat myöhemmin nousseet taiteenalat kuten tanssi ja nykysirkus, mutta myös erilaisin rakentein toimiva musiikin ja teatterin vapaa kenttä.
Esitysten mukaan orkesteri- ja teatterilaki korvattaisiin lailla esittävistä taiteista, ja kentän avustukset tulisi jakaa laskennallisiin ja harkinnanvaraisiin, erikseen luotavin kategorioin. Kriteerien toteutumista tarkasteltaisiin määräajoin, ja rahoituksella kannustettaisiin toiminnan arviointiin ja kehittämiseen. Kun uusille tulokkaille halutaan avata ovet, se ei nollasummapelissä ole mahdollista muuten kuin joltain pois ottamalla. Tietenkin kaikki toivovat, että rahaa tulisi lisää, mutta sen varaan laskeminen ei ole realismia.
Raportti edellyttää taidelaitoksilta aktiivista ja osallistavaa yleisösuhdetta, keskinäistä yhteistyötä ja talouden tasapainoa. Samalla se kehottaa parempaan profiloitumiseen ja taiteelliseen erityisosaamiseen panostamiseen. Palvelujen valtakunnallinen kattavuus täytyy säilyttää ja kehittää uudenlaisia tuotantotapoja. Erikseen mainitaan se, että teatterirakennusten olisi oltava mahdollisimman monen kulttuuritoimijan käytössä. Kuumimpaan perunaan eli laatukriteereihin työryhmä ei suoraan tartu mutta tuo esiin vertaisarvioinnin, itsearvioinnin ja vaikuttavuusarvioinnin.
Teesit ovat tarkoituksellisen väljiä ja jättävät keskustelulle tilaa. Esimerkiksi tuo valtakunnallinen kattavuus – sen toteutustapoja ovat myös kiertueet, vierailut ja laitosten yhdistämiset. Pienimmät teatterit ja orkesterit voivat olla huolissaan, elleivät ne täytä arvioinnin kriteerejä. Kunkin laitoksen erityispiirteet on otettava arvioinnissa huomioon.
Esimerkiksi orkesterifuusiot eivät ole niin helppo ratkaisu kuin monet tuntuvat luulevan. Ongelmana voivat olla paitsi etäisyydet niin myös soitinvalikoima: soittajistojen summana tulisi tarvittavaa enemmän puhaltajia tms. Ja jossain muusikot myös opettavat musiikkiopistossa – kuinka se työ sitten jyvitettäisiin?
Kriteerien täyttämiseksi voi aina luikerrella, esimerkiksi saamalla tilastoissa jättiyleisöt soittamalla viihdettä stadioneilla tai korostamalla sosiaalista työtä taiteen kustannuksella. Jo nyt on syytä ampua alas se ajatus, että laatua mitattaisiin yleisömäärien perusteella. Se jähmettäisi taiteen ja rohkaisisi kaupalliseen varman päälle -ajatteluun. Vertaisarvioinnissa paras tapa on tukeutua laaja-alaiseen asiantuntijuuteen. Kyky hankkia omaa rahoitusta ja tehdä kansainvälistä uraa ovat palkittava asioita. Kaiken perustana täytyy olla taiteellinen kunnianhimo. Ilman sitä muutkin kriteerit ennen pitkää romahtavat.
