lauantai huhtikuu 20. 2024

Salaperäiset Messiaat
S

Nordean päätös lopettaa nimeään kantavan Jean Sibelius -nuoriso-orkesterin rahoitus oli ikävä uutinen. Huippulaatuun tähtäävä orkesterikoulutus on juuri se alue, johon musiikinopetuksessa pitäisi panostaa – vastapainona kaikelle kivalle harrastamiselle. Kyse on viime kädessä siitä, pystyvätkö suomalaiset ammattiorkesterit jatkossakin rekrytoimaan muusikoita kotimaasta, vai luisuuko ala kokonaan ulkomaisten taitajien käsiin. Jean Sibelius -orkesteri jatkaa nyt uusien sponsorien etsintää – pidetään peukut pystyssä.

Uutinen vei muistot 1980-luvulle, kun Avantin alkulento uhkasi tyssätä Kansallis-Osake-Pankin tuen loppumiseen. Silloin julkinen raha tuli apuun, mutta tämä pelastusnuora on lyhentynyt ratkaisevasti. Voiko yksityisen rahan ja suhdanteiden varaan rakentaa tärkeitä kulttuuriprojekteja? Sponsoroinnissa vain pitkäjänteisellä työllä on todellista merkitystä.

Säätiöiden rooli taiteen rahoittajana on kasvanut koko ajan, ja niiden niskaan kasautuu messiaanisia odotuksia. Säätiöt itse kuitenkin näkevät roolinsa pikemmin uuden mahdollistajana kuin pysyvän rahoituksen antajana ryhmille. Tämä on ainakin musiikin alalla ristiriitaista, sillä usein korkea taso vaatii juuri tätä vakiintumista. Kokeilut ovat kivoja ja varmaan välttämättömiäkin, mutta parhaimmillaan ne ovat siemeniä, eivät itsetarkoituksia. Klassista orkesteria ei vain keksitä joka vuosi uusiksi.

Säätiöille on tietenkin kunniaksi löytää jotain omaa. Jos jokin hanke on saanut muualta rahaa, se on kielteinen asia hakemuksia arvioitaessa. Tällainen reviirin vahtiminen ei ole  kokonaisuudelle hyväksi. Usein käy niin, että projektit saavat alkurahoituksen mutteivät pääse kunnolla lentoon. Tukia annetaan mieluummin mahdollisimman monelle kuin satsataan yhteen isoon projektiin. Strategisesti sijoitettuna raha voisi tuottaa paremmin – jopa kansainvälisiä menestyksiä. Olisiko säätiöiden mahdollista tehdä enemmän yhteistyötä sekä keskenään että julkisten tahojen kanssa? Päätöksenteossa salaisten asiantuntijoiden tekemällä vertaisarvioinnilla on etunsa, mutta onko siinä sisäsiittoisuuden vaara? Läpinäkyvyyden lisääminen ei välttämättä olisi pois itsenäisyydestä.

Säätiöiden ehdollinen tuki voi kirittää julkisia instansseja osallistumaan hankkeisiin – kuten Erkon säätiö teki Helsingin Tanssin talon kohdalla. Ellei kaupunki tällaiseen syöttiin tartu, kyse on tietoisesta yhden taiteenalan syrjimisestä. Harvoin säätiöt kuitenkaan lähtevät mukaan kiinteisiin kustannuksiin, vaan niiden rooli on sisältöjen rikastuttajana. Helsingin Musiikkitalon julkinen profiili olisi huomattavasti nykyistäkin latteampi ilman Erkon säätiön  päätöstä mahdollistaa sinne kansainvälisten orkesterivierailujen sarja.

Omimmillaan sponsorit ovatkin festivaalimaisten pläjäysten rahoittajina, mutta kulttuuri ei ole pelkkää ilotulitusta vaan myös arkista työtä. Miten yhdistää uuden löytäminen ja pitkäjänteinen vaaliminen? Siinä on pohdittavaa kulttuurivastuustaan huolehtiville säätiöille.

Voit kommentoida kirjoitusta

Muita pääkirjoituksia