Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa 1.10. Joht. Dima Slobodeniouk, solisti Olli Mustonen, piano. Berg, Lindberg, Prokofjev.
Magnus Lindbergin sävellystuotantoa ovat aina leimanneet loistokas sointi ja energia, vaikka on hänellä synkempiäkin teoksia – erityisesti toisinajattelijoiden kaltoin kohteluun perustuva Accused. Kolmas pianokonsertto syntyi heti koronapandemian jälkeen, mutta mitään ajankohtaan viittaavaa siinä ei ole. Se on Lindbergin konsertoista virtuoosisin ja sulauttaa musiikin historian alluusioita nyt-hetken hurmaan mukaansatempaavalla tavalla.
Teos sai kantaesitykseensä 2022, ja tuolloin pianistina oli itse Yuja Wang, nykypianistien superdaami, jolle teknisesti mikään ei ole mahdotonta. Niinpä Lindberg sävelsi hänen taidoistaan inspiroituneena massiivisen järkäleen, joka imee sisäänsä Rahmaninovin, Bartókin ja Ravelin pianokonserttojen ja monen muun klassikon perinnettä ja koettelee pianistisuuden rajoja.
Nyt konserttoon tarttui Olli Mustonen, joka teki sen aivan omalla tavallaan – täynnä hänelle tyypillistä lennokkuutta, särmikkyyttä ja fantasiaa. Wangin esityksen olen kuullut vain netistä, mutta tuntuu, että hänen soitossaan romanttinen vuolas virta korostui enemmän, kun taas Mustonen löysi enemmän detaljeja ja sai teoksen kuulostamaan modernimmalta.
Vaikka kolmannella konsertolla onkin likeinen suhde lajityypin perinteeseen, se on silti ehtaa Lindbergiä tavassaan kerrostaa asioita ja muunnella materiaaliaan niin, että jo kuullut elementit näyttäytyvät koko ajan uudesta kulmasta. Kantaesityksen johtanut Esa-Pekka Salonen vertasi sen historiallisia alluusioita ihmisvilinään suurkaupungin metrossa: ohi vilistää kasvoja, joista jonkun on tunnistavinaan, mutta sekunnissa ne taas häviävät. Hieman samanlaista vaikutelmaa tulee Salosen omassa, uudessa käyrätorvikonsertossa.
Lindbergin teos alkaa soolopianon ytimekkäällä argumentilla, joka leviää skaaloin ja laajoin soinnuin koko klaviatuuriin. Mukaan tulevat jouset ja puhaltimet. Alkaa kuohuva ja säihkyvä liikkeen virta, jossa on Rahmaninovin kolmannen konserton vuolasta paatosta, solistin ja orkesterin tiivistä motiivien pallottelua ja voimalliseksi yltyvää taistelua.
Joku amerikkalaiskriitikko aprikoi, että jos Rahmaninov olisi säveltänyt viidennen (tai 25:nnen) pianokonserttonsa, olisiko sen harmoniamaailma kuulostanut tältä – säveltäjä kun viimeisinä vuosinaan tutki dodekafoniaa. Romantiikka saa Lindbergin pianotekstuurissa rinnalleen bartokmaista motorista rytmiikkaa ja irtonaisesti kipunoivia kuvioita, joista Mustonen otti kaiken irti.
Alkupuoliskon ekstaattinen nousu sisältää niin paljon nuotteja ja tapahtumaa, että ensi kuulemalta sen muotoa on vaikea hahmottaa. Mutta säveltäjä hallitsee dramaturgian: musiikki rauhoittuu ja alkaa reflektoida koettua Ravel-vaikutteisin soinnuin. Siitä alkaa pianon kadenssi, jonka Mustonen soitti syvällisemmin kuin Yuja Wang, tuoden mukaan virtuoosisten vyörytysten lisäksi myös itsetutkiskelua: mitä mieltä tässä kaikessa on?
Lindberg kertoo ajatelleensa konserton osia ikään kuin kolmeksi itsenäiseksi konsertoksi, jotka tarkastelevat samaa materiaalia eri näkökulmista. Hän puhuu myös useista päällekkäisistä kertomuksista. Tätä tarinankerrontaa tehostaa solistin ja orkesterisoittimien jatkuva dialogi. Se on konserton substanssin liimaa, jota ilman melodinen tiheys, orkestraation rikkaus ja kaikenpuolinen ylellisyys voisivat tuntua itsetarkoituksellisilta.
Toisen osan mietiskelevät, kauniisti ornamentoivat ja kamarimusiikillisesti keskustelevat hetket ovat koskettavia, mutta eteenpäin suuntaava jännite ei kauaa pysy taka-alalla. Finaali on taas yhtä taituruuden juhlaa. Vauhdin hurma pitää pihdeissään, vaikka joskus kurvit käyvät niin jyrkiksi, että käydään vaaran puolella.
Olli Mustosen taito erotella paksua tekstuuria ja poimia siitä erilaisia ilmeitä oli ällistyttävää, mutta joskus koin soiton vähän yliviritteisenä. Tosin sitä on koko konserttokin – tarkoituksella. Dima Slobodenioukin johtama RSO nautiskeli orkesteritekstuurin aistillisilla ja herooisilla eleillä mutta piti huolta silti myös läpikuultavuudesta ja tarkkuudesta.
Konsertin aluksi kuultiin Theo Verbeyn sovitus Bergin pianosonaatista op. 1. Slobodeniouk tiristi sen myöhäisromanttisista soinneista kaiken tunteen. Prokofjevin kuudennessa sinfoniassa hän ja RSO antoivat sopivasti sijansa sekä kauneudelle että juuri päättynyttä sotaa (teos valmistui 1947) muisteleville, traagisille sävyille. Kontrabassot, pasuunat ja tuuba saivat aikaan mureita tehoja.
