Suomenlinnan kesäteatterin tulkinta Kjell Westön sukupolviromaanista on loistava ja liikuttava.
”Eikö vuosi 1918 lopu koskaan!”
Muilutuksen kohteeksi joutuneen herkän humanistin Ivar Grandellin (Juha Kukkonen) parkaisu ilmentää Suomenlinnan kesäteatteriesityksen Missä kuljimme kerran syvintä sanomaa.
Suomenlinna on varsin sopiva paikka esittää suurlakosta sisällissotaan ja 1930-luvulle uuden sodan kynnykselle ulottuvaa tarinaa. Loistavan Helsinki-kuvaajana tunnetun Kjell Westön tarina elää linnoituksen muureissa, paikalla sijaitsi punavankien leiri 1918–1919.
Vuonna 2006 Finladia-palkittu romaani kuvasi sitä yhteiskunnallista ja taloudellista epätasa-arvoa, joka viilsi railon Pitkänsillan eri puolilla asuviin. Samalla se kertoi yhden sukupolven kasvusta ja ajan ilmiöistä.
Ryhmäteatterin tulkinta lähes 600-sivuisesta romaanista kulkee raskaista aiheistaan huolimatta yllättävän vaivattomasti. Ryhmäteatterin uusi johtaja Riikka Oksanen on poiminut tarinasta taitavasti tapahtumat, jotka peilaavat sekä ulkoisia että sisäisiä ristiriitoja henkilöiden ja historian murroskohdissa.
Pitkänsillan paremmalla puolella samppanjaa siemailevat ruotsinkieliset Eccu Widing (Santtu Karvonen), Cedi Lilliehjelm (Miiko Toiviainen), Lucie Lilliehjelm (Satu Tuuli Karhu) ja Henning Lund (Robert Kock).
Heidän arkeaan pyörittävät aina valmiit ja sopivan näkymättöminä pysyvät palvelijat. Ihmisvoimin pyöritettävä pyörönäyttämö on nerokas lavastusratkaisu, joka ilmentää kahden kerroksen väen suhdetta.
Samaan aikaan Kallion työläiskortteleissa levottomuus kasvaa. Punakaartilainen Enok Kajander (Juha Kukkonen) vie poikansa Allun (Ville Hilska) turvaan Sipooseen. Myöhemmin Työväen urheiluseuran jalkapallolupaus kokee pikaisen, mutta yhteiskunnallisen epätasa-arvon myrkyttämän romanssin Lucien kanssa.
Moraaliset ristiriidat piirtävät henkilöihin syviä viiltoja ja näyttelijät ilmaisevat ne varsin vereslihaisesti. Vaikuttava on Karvosen suoritus mielensä sodassa rikkovana Eccuna. Viilto vie Eccun lopulta upoksiin jäiseen railoon. Myös Toiviaisen suoritus vihan myrkyttämänä kivikasvoisena Cedinä on järisyttävä.
Juhlimista rakastava Lucie ei ehdi kasvaa yhtä monitahoiseksi hahmoksi, mutta Karhu ilmentää hyvin iloisen naamion takana piileskelevän myös vakavamman ja etuoikeuksistaan tietoisen naisen.
Vuosi 1918 ei tosiaan tunnu koskaan loppuvan. Esitys näyttää, miten pieni askel vihaan päin koituu kohtalokkaaksi, se resonoi kipeästi nykyajassa.
Sodan ja ristiriitojen lisäksi tarina kuvaa myös kasvavaa Helsinkiä ja sen mukana kukkeinta nuoruuttaan eläviä nuoria. Pääkaupungin mukulakivet ja Kivinokan luonto saavat ansaitut oodinsa. Aikakauden ilmiöt, kuten jazz, näkyvät hienoissa tanssinumeroissa.
Sujuvasti eteenpäin soljuvan esityksen heikko kohta on hieman paperinmakuinen valinta, jossa henkilöhahmot ilmaisevat sisäisimpiä tuntojaan monologein. Toisaalta on vaikea keksiä, mikä muukaan ratkaisu voisi hyvin tiivistetyssä tarinassa toimia. Parhaimmin sisäisten tunteiden ilmentäjinä toimivii Antti Aution koskettava musiikki.
Missä kuljimme kerran Suomenlinnan kesäteatterissa 22.8. asti. Ohjaus ja dramatisointi Kjell Westön romaanin pohjalta Riikka Oksanen. Lavastus Janne Vasama, valosuunnittelu Ville Mäkelä, musiikin sävellys Antti Autio, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, pukusuunnittelu Sari Suominen. Rooleissa Santtu Karvonen, Satu Tuuli Karhu, Miiko Toiviainen, Ville Hilska, Juha Kukkonen, Robert Kock, Annika Hartikka ja Iina Nyländen.
