Tienraivaaja. Periksiantamaton uusien polkujen etsijä. Inspiroiva esikuva. Laaja-alainen, humaani ajattelija. Väsymätön kollegoiden työn esiin nostaja. Ääni, joka kantaa ja jää elämään.
Näin muistelevat säveltäjäkollegat edesmennyttä Kaija Saariahoa.
Kesäkuussa menehtynyttä Kaija Saariahoa muistellessa suomalaisten säveltäjien ajatuksissa piirtyy lämmin kuva taiteilijasta, jonka läsnäolo, tuki ja esimerkki inspiroivat ja auttoivat eteenpäin.
Yksi Saariahon varhaisimmista läheisistä säveltäjäkollegoista, Magnus Lindberg, oli mukana perustamassa Korvat auki! -yhdistystä lähes 50 vuotta sitten.
”Kaija oli tärkeä keskushahmo meidän porukassa, joka on pitänyt yhtä aina 1970-luvun lopusta saakka. Hänen poismenonsa on suuri menetys suomalaiselle musiikkielämälle, sillä hänellä olisi ollut vielä paljon annettavaa”, Lindberg suree.
Keskellä yksinäistä sävellystyötä tärkein valopilkku voi olla tuki: kollega, joka kuuntelee. Lindbergille Saariahon läsnäolo oli kullanarvoista.
”Ystävänä Kaija merkitsi lojaalisuutta ja läheisyyttä. Meitä yhdistivät opiskelun alkutaipaleella Paavo Heinisen tunnit, jotka olivat meille kaikille välillä aika rankkoja kokemuksia. Mutta itkun ja ponnistusten keskeltä syntyi elinikäinen side kollegaan.”
Viettäessään vuoden 1997–1998 Suomessa Saariahosta itsestään tuli opettaja nuoremmalle sukupolvelle. Yksi Temppelikadulla kokoontuneista sävellysoppilaista oli Lotta Wennäkoski, joka muistelee aikaa lämmöllä.
”Kaija oli kuunteleva opettaja, joka kiinnitti sävellyksissäni huomiota niihin asioihin, joiden kanssa hän omassakin musiikissaan työskenteli. Muistan muutaman ihan konkreettisen neuvon: tänne kudoksen alle voisi säveltää vaikka jonkin ’varjon’. Tai: laita tähän jo valmiiksi näkyviin ne tyhjät tahdit, jotka kyseinen kohta musiikillisesti tarvitsee, ja sitten täytät niitä.”
Wennäkoski kertoo aistineensa, että Saariaho oli monella tavalla ”suora ja mutkaton ihminen”. Monet muistavatkin tarkkanäköisen ja uteliaan katseen, joka ei koskaan antanut sukupolvierojen tai hierarkioiden asettua ihmiskohtaamisten edelle. Leevi Räsänen palaa syksyyn 2022 ja kohtaamiseen Musiikkitalolla, jossa kaksi eri sukupolven säveltäjää istui vierekkäisillä paikoilla.
”Kaijasta huokui hänen arvostuksensa ja kiinnostuksensa säveltäjäkollegoja kohtaan, eikä välillämme tuntunut olevan minkäänlaista hierarkian tai arvon luomaa estettä. Puhuimme oikeastaan suurimmaksi osaksi ihan muita asioita ja ainoa varsinainen neuvo, jonka Kaijalta sain, oli kehotus ’ottaa aplodit oikein komeasti’.”
Tara Valkonen taas kertoo, miten merkittävä Saariaho oli hänen perheelleen vaikeina aikoina.
”Kun äitini Jovanka Trbojevic sairastui vakavasti, Kaija auttoi häntä monin tavoin. Muistan pyytäneeni silloin Kaijan puhelinnumeron lähettääkseni hänelle syntymäpäiväonnittelut henkilökohtaisesti. Nämä tekstiviestit jatkuivat aina viime vuoteen.”
Saariaho muutti Ranskaan jo 1980-luvulla, mutta yhteys Suomen musiikkielämään ja suomalaisiin kollegoihin ei hiipunut. Kotimaan sävellyskenttä pysyi Saariaholle tärkeänä loppuun saakka.
”Ammattikunnalla on oltava voimia ja sanavarasto puhua kaiken sen arvokkaan puolesta, jolle identiteettimme ja sivistyksemme rakentuu”, katsoo Suomen Säveltäjien puheenjohtaja Antti Auvinen. ”Kaijan kaltainen aidosti kansainvälinen supertähti oli, ja on, yhdistykselle voimavara.”
”Kaija on jo pitkään ollut keskeinen hahmo suomalaisten säveltäjien joukossa”, Lotta Wennäkoski huomauttaa. ”Asema liittyy tietysti hänen valtaisaan kansainväliseen menestykseensä, mutta myös tapaan, jolla Kaija on ollut vilpittömän kiinnostunut suomalaisesta sävellysmaailmasta.”
Viime vuosina Saariaho valittiin useassa äänestyksessä maailman merkittävimpien säveltäjien joukkoon. Kansainvälinen menestys tekikin hänestä inspiroivan esimerkin Suomen säveltäjille.
”Esikuvana Kaija on tietenkin ollut äärettömän tärkeä häntä seuranneille naissäveltäjille, mutta kuka tahansa voi ihailla hänen työmoraaliaan ja voimakasta tahtotilaansa”, Magnus Lindberg katsoo. ”Pitkäjänteisyys ja ahkeruus ovat ainoa tie menestykseen.”
Sukupuoltaan Saariaho ei yleensä julkisesti korostanut, mutta on selvää, että hänen vaikutuksensa esikuvana miesvaltaisella alalla on ollut mittaamaton. Tätä mieltä on esimerkiksi Tara Valkonen, joka nostaa esiin Saariahon merkityksen Suomen musiikkielämälle: ”On fakta, että Kaija raivasi tien naisille miesten dominoimaan säveltäjien maailmaan, tai ainakin Suomeen. Hän on minulle esikuva.”
Esikuva – termi, johon monet palaavat kerta toisensa jälkeen. Saariahon aloittaessa säveltämisen ei julkisesti tunnustettuja naiskollegoita juurikaan ollut; Suomen Säveltäjissäkin ainoa laajemmin tunnettu nimi oli Helvi Leiviskä. Myös Saariaho joutui varsinkin uransa alkuvaiheissa sietämään ennakkoluuloja ja vähättelyä sukupuolensa vuoksi.
”Jälkeenpäin ajatellen ihmettelen sitä, miten Kaija silloin ainoana naisena jaksoi seurata omaa polkuaan säveltäjänä – me pojat harrastimme sarjallisuutta ja olimme aika akateemisia”, Lindberg muistelee. ”Jo Korvat auki! -seurassa Kaija haki omaa estetiikkaansa ja tiesi oman suuntansa.”
Antti Auvinen kuitenkin muistuttaa, että Saariaho katsoi monen seikan vaativan edelleen korjaamista. Tässä tehtävässä hän koki säveltäjäyhdistyksen erityisen tärkeänä myötävaikuttajana:
”Kaija sanoi huomionarvoisesti, että moni epäkohta ja epätasa-arvoseikka on parantunut – mutta vain hänen kohdallaan. Ympärillään hän näki edelleen samanlaisia korjaamista vaativia rakenteita kuin 1980-luvulla.”
Erityisesti viimeisinä vuosinaan Saariahosta muotoutui tärkeä kulttuurikeskustelun ääni, joka käytti aina hyväkseen tilaisuuden puolustaa taiteen merkitystä ja kommentoida teräväsanaisestikin kulttuuripoliittisia valintoja. ”Kaijan humaanit kulttuuripoliittiset kannanotot taiteen ja taideopetuksen puolesta ovat olleet hyvin tärkeitä”, Lotta Wennäkoski painottaa.
”Kaijan viesti minulle oli, että kun taidetta halutaan ’monimuotoistaa’, taiteen ei tulisi vääntyä viihteeksi, jonka päämääränä on palvella massoja ja tätä kautta saada oikeutus olla olemassa”, muistelee Antti Auvinen. ”Taide kantaa. Mutta se vaatii huomattavaa paneutumista ja syvällistä ymmärrystä, humanismia. Kaija oli tätä kaikkea.”
Saariaho toimi kuten opetti. Tämä korostui erityisesti syksyllä 2022, josta muodostui Saariaholle poikkeuksellisen hektinen. Tuolloin 70-vuotisjuhlaansa viettävää säveltäjää juhlistettiin sekä kansainvälisesti että kotimaassa lukuisin tapahtumin, kuten konsertein ja keskustelutilaisuuksin.
Saariaho teki 70-vuotisjuhlastaan kuitenkin jotain suurempaa: hänen valintojensa myötä syksystä 2022 tuli suomalaisen nykymusiikin juhla.
”Saariaho toivoi, että juhlallisuudet koostuisivat kaikesta musiikista: hänen ja mahdollisimman monen kollegan useissa sukupolvissa”, Leevi Räsänen iloitsee. ”Siksi tuntui todella merkitykselliseltä olla mukana osana juhlakonserttia teoksellani, joka on kunnianosoitus ikonisille naisille ja kielletylle huvittelulle.”
Vankkumaton tuki nuoremmalle sukupolvelle olikin aina osa Saariahoa. Tara Valkoselle sävellystyöstä ja juhlakonsertin jälkeisestä tunnelmasta syksyllä 2022 muodostui emotionaalisesti ravisuttava kokemus: ”Kun saavuin Kaijan luokse, hän otti minua kädestä kiinni, minkä tulkitsin lupana halata häntä. Halauksen aikana tunsin vahvan molemminpuolisen energian liikkeet – kuin Kaija olisi sillä hetkellä aistinut ja ymmärtänyt kiitollisuuteni kaikesta, ja sen, miten paljon hän minulle merkitsee.”
Monet muistavat myös Saariahon arvokkaan urkulahjoituksen Musiikkitalon konserttisaliin. Vielä keväällä 2023 Saariaho toimikin tuomariston puheenjohtajana nimeään kantavassa urkusävellyskilpailussa, jonka voittajat esitetään Musiikkitalon uusilla uruilla alkuvuonna 2024. Noita urkuja Saariaho itse ei kuitenkaan päässyt koskaan kuulemaan.
Saariahon perheen tiedote säveltäjän poismenosta 2.6.2023 tuli monelle yllätyksenä. Saariaholla oli helmikuussa 2021 diagnosoitu glioblastooma – parantumaton aivosyöpä, jonka ennuste on äärimmäisen heikko. Sairaudesta huolimatta Saariaho työskenteli periksiantamattomasti viimeisiin päiviin saakka.
Magnus Lindbergiin suru-uutinen iski syvästi: ”Minulle Kaijan poismeno on mitä henkilökohtaisin menetys – voin vain olla kiitollinen kaikesta mitä saimme jakaa ja kokea. Tuntuu käsittämättömältä, etten huomenna voi soittaa Kaijalle ja kuulla hänen lämmintä ääntään ja nauruaan.”
”Kaijan kuolema tuntui eräänlaisen musiikillisen emon menettämiseltä. Emon, jonka työ ja asenne ovat mahdollistaneet omat uravalintani vuosikymmeniä myöhemmin”, Tara Valkonen puolestaan suree. ”Pyrin samanlaiseen työmoraaliin ja avoimeen uteliaisuuteen. Kaijan työ säveltäjänä ohjaa luottamaan omaan polkuuni.”
Valkosen sanat vievät mietteet väistämättä maaliskuun loppuun, jolloin tasavallan presidentti myönsi Saariaholle taiteen akateemikon arvonimen. Kirjoittamassaan kiitospuheessa Saariaho nosti esiin syvän huolensa kulttuurielämän tilanteesta, mutta katsoi myös säveltäjä-akateemikon tunnustuksen olevan merkittävä laajemmassa kokonaisuudessa – osana suomalaisen säveltaiteen jatkumoa.
Puheesta on nyt helppo tunnistaa testamentinomaisia sävyjä. Keskellä surua ne jäävät kaikumaan mieleen erityisen painavina ja merkityksellisinä:
”Nuoret kollegani, omistan tämän arvonimen teille ja jaan sen kanssanne. Sen aloittaman ketjun kautta – pysyn teidän seurassanne aina.”
Lasse Lehtonen
