”Rakenteet muuttuvat hitaasti, mutta sanomalehtien kohuartikkelit ja sosiaalinen media eivät ole paikkoja, joissa niitä muutetaan.” -Kreeta-Julia Heikkilä Viime joulukuussa 44-vuotiaana menehtynyt viulisti Eriikka Maalismaa tuli tunnetuksi kärkkäänä musiikkikentän kriitikkona. Marraskuussa hän piti viimeisen puheensa, jossa hän kritisoi entistä työnantajaansa Helsingin kaupunginorkesteria sekä muita klassisen musiikin...
Haluatko lukea koko jutun? Tutustu Rondon tilaukseen ja avaa kaikki artikkelit käyttöösi!
Olipa asiallinen, avartava ja valaiseva artikkeli.
On huolestuttavaa, kuinka Rondo Classic ja taidemusiikkialan valta-asemassa olevat henkilöt suhtautuvat kriittisiin naisääniin. Viime kesänä, kun eräs nainen uskalsi kyseenalaistaa oopperakentän rakenteita Helsingin Sanomissa, lehtenne päätoimittaja kutsui kritiikkiä hölynpölyksi Facebookissa. Onko tämä journalistista ammattietiikkaa? Myös tunnettu kapellimestari teilasi kritiikin.
Sama ilmiö toistuu jälleen. Edesmennyt Maalismaa otti kantaa tärkeisiin aiheisiin, mutta vastaanotto mediassa ja somessa noudatti tuttua kaavaa: vähättelyä ja vihjailua. Tämän artikkelin kirjoittajan Facebook-sivulla annettiin ymmärtää, että Maalismaa olisi ollut teinimäinen (ehkä kyseinen kommentti on jo poistettu) – kommentointi oli siis edesmenneeseen henkilöön käyvää ja loukkasi hänen kunniaansa. Kun tähän yhdistetään artikkelissa esitetty toteamus, että ”rakenteet muuttuvat hitaasti, mutta sanomalehtien kohuartikkelit ja sosiaalinen media eivät ole paikkoja, joissa niitä muutetaan”, viesti on selvä: naisten kriittisiä puheenvuoroja pyritään vaimentamaan ja leimaamaan.
Alan epätasa-arvo on tilastollinen fakta, naisten näkemyksiä kyseenalaistetaan useammin, ja he kohtaavat julkisessa keskustelussa enemmän vähättelevää kommentointia. Jos halutaan aidosti muuttaa rakenteita, keskustelua ei voida käydä vain kulisseissa ja vallan kabineteissa, joihin naisillä on harvemmin aisaa kuin miehillä. Mutta miksi minusta tuntuu, ettei rakenteita edes haluta muuttaa.
Kun pidin artikkelia valaisevana, tarkoitin sen valaisseen minulle toista näkökulmaa. En mitenkään kokenut sen noudattavan tuttua kaavaa naisten vähättelystä ja vihjailuista. Viime kesän hölynpöly- teilaustapauksiin minulla ei mitään kontaktia.
Olen kaukana musiikkielämän sisäpiiristä ja rakenteista ja olen täysin lukemani varassa. En ihan täysin, tutuissani on muusikoita, soittajia, säveltäjiäkin ja hallinnon väkeä, hyvin puolituttuja. Kyselen ja juttelen heidän alansa asioista mielelläni ja kuuntelen.
Tasa-arvon epäkohdista joskus puhutaan mutta aivan niin huutaviksi ei monikaan kontakteistani niitä koe. Kehityttykin kai on, olen ymmärtänyt.
Tämä kyseinen tapaus ja vain tämä on avaurtunut minulle vähän häiriintyneenä alusta lähtien. Festivaalilla pidetty julistus (?) löysi tiensä HeSa:n ja aloitti keskustelun. Häiriön koin siinä että vainajan väitteisiin ryhtyminen tuntui jotenkin sopimattomalta, jotenkin. Mutta kun kuulin monen puolituttuni musiikin parista vähän tuohtuneenkin julistuksen (?) väitteistä, vähän riemastuin kuin näin artikkelin jossa Maalismaan työn jatkaja HKO:ssa halusi kertoa oman näkemyksensä. Minusta avartava, hyvin tehty, kiihkoton ja selkeyttävä artikkeli. Miesvaltainen johtoporras on poikkeus, kapellimestaeri Saraste kantaa itse matkalaukkunsa ja muutosta vaativat rakenteet vähitellen muuttuvat. Yhä vakuuttuneempi olen siitä että lehtien palstoilla ja somessa käytävä keskustelu on aika sotkuista ja osuu usein ohi asiasta. Vähättely tuntuu aina liittyvän eri mieltä oleviin; tämä ei kanna hedelmää. Nythän kuultiin kahden naisen mielipiteet, kaksi näkökulmaa joista toinen inspiroi toiseen. Täältä etäältä minusta tuntuu, että rakenteita todellakin halutaan muuttaa.