Kitaristi-säveltäjä Stepan Rak täytti viime vuonna 80 vuotta. Tshekkiläinen opetti myös Suomessa 1970-luvulla ja jätti lähtemättömän jäljen oppilaisiinsa. Hänen johdollaan Jyväskylässä ja Prahassa opiskellut Markku Turunen muistelee mestariaan.
1970-luvulla Suomen musiikkiopistoverkosto täyttyi ulkomaisista opettajista. Suurin osa heistä tuli Neuvostoliitosta, mutta paljon myös Tšekkoslovakiasta. Itäeurooppalaisilla muusikoilla oli uskottava koulutus ja taito. Yksi syy heidän vyöryynsä oli rautaesiripun takaisen maailman pysähtyneisyys ja köyhyys. Musiikkiala oli harvoja keinoja päästä työskentelemään länsimaihin, ja se kiinnosti monia nuoria ja lahjakkaita soittajia.
Näin oli myös Stepan Rakin kohdalla. Hän tuli opettamaan Keski-Suomen konservatorioon, ja Suomesta tuli hänen toinen kotimaansa vuosiksi. Hänen molemmat poikansakin syntyivät Jyväskylässä.
Stepanista näkyi heti, että hän on poikkeuksellinen persoona, luova ja täynnä intohimoa. Fyysisiltä ominaisuuksiltaan hän oli sporttinen, ja vielä 80-vuotiaanakin hän on täydessä iskussa. Iän myötä soittoon on tullut lisää herkkyyttä.
Stepan oppi nopeasti suomen kielen. Hän pystyi opettamaan meitä suomeksi jo muutaman kuukauden oleskelun jälkeen. Tosin hänellä oli loistava tiimi: silloinen suomea taitava puoliso ja innokkaista nuorukaisista koostuva joukkue, joka ymmärsi, että kieltä pitää opiskella rehevän naurun ja vitsien kautta.
Tšekkien kanssa huumori ja vitsit toimivat erinomaisesti; ovathan he kaikki sotamies Švejkin oppilaita. Saimme monta kertaa nauraa palleamme kipeäksi.
Stepan on syntynyt ilmeisesti 6.8.1945 Ukrainassa. Hän oli löytölapsi ja ajautui sotilaiden mukana Prahaan, missä Rakin perhe adoptoi hänet. Stepanin ensimmäinen suhde kitaraan oli varsin tyypillinen. Hän soitti lankulla poppia ja vasta 18-vuotiaana alkoi panostaa klassiseen kitaraan.
Varsin nopeasti paljastui, että Stepanin sisällä on myös säveltäjä ja valokuvaaja. Ennen Suomeen saapumistaan hänen Hiroshima-sinfoniansa jousiorkesterille ja patarummulle oli palkittu Prahan kevään sävellyskilpailussa. Hän oli jo vuonna 1975 kirjoittanut lisäksi useita teoksia kitaralle ja erinomaisen jousikvarteton.
Nuoruuden töistä huomiota herättivät variaatiosarja Klempířin teemasta, Renessanssisarja ja sittemmin Suomeen liittyvät teokset, kuten Suomalainen tarina ja Suomalainen aurinko. Myöhemmin teoksia on syntynyt satoja.
Opettajana Stepan osasi kylvää intohimoa myös oppilaisiinsa. Hän innostui, jos tulkinnassa oli tulta ja tunnetta. Toisaalta hän oli tekniikan ja sormitusten suhteen hyvin tarkka ja oivaltava. Hän osasi rakentaa oppilaita tavoitteellisesti. Tosin hän kehitteli joskus harjoituksia, joissa käänneltiin ranteita ääriasentoihin, joissa jänteet kiristyivät ja soittaminen hankaloitui.
Nämä harharetket häipyivät kyllä Stepanin työkalupakista nopeasti. 80-luvun alussa hän alkoi kiertää maailmaa ja varmasti näki, miten moderni kitarakoulu tuottaa huippusoittajia Amerikassa, Japanissa, Australiassa ja Euroopan keskuksissa. Ranteet suoristuivat ensin hänellä itsellään ja sitten oppilailla, ja soittotekniikka koki ison harppauksen parempaan.
Stepan toimi Jyväskylässä opettajana viisi vuotta. Sittemmin hän on opettanut kesäkursseilla ja erilaisissa akatemioissa ympäri maailmaa. Minulla oli 1980- ja 90-lukujen taitteessa ilo opiskella Stepanin luokalla myös Prahan musiikkiakatemiassa, jossa hän teki työuransa professorina.
Jyväskylään saapuessaan Stepan oli 30-vuotias. Hänen ensimmäinen konserttinsa paljasti, että hän tuntee klassisen perinteen. Soittotyylistä oli kuitenkin havaittavissa, että hän hakee kitarasta tehoja, jotka ovat hieman epätavallisia.
Ei mennyt kauaakaan, kun hän soitti konserteissa pelkästään omia teoksiaan. Ne olivat menestyksiä ja ennakoivat nousua kansainvälisille lavoille. Tunnusomaista Stepanin konserteille oli, että hän pyysi yleisöltä teeman improvisaatiota varten. Hänelle improvisointi oli arkea ja on edelleen.
Konserttien ja akateemisten piirien lisäksi Stepan soittaa mielellään pubeissa, leireillä – oikeastaan kaikkialla, missä on kuulijoita. Kerran hän intoutui soittamaan mökkivierailun yhteydessä Päijänteen rannalla. Ei mennyt montaakaan hetkeä, kun lähirantojen laiturit olivat täynnä kuulijoita. Aplodit ja bravoot raikuivat innokkaina. Stepan on muusikkona ekstrovertti. Sitä hän on myös säveltäjänä.
Stepan on saanut Prahan konservatoriossa perinteisen säveltäjäkoulutuksen. Hän tuntee vanhat äänenkuljetusopit, romantiikan ja neoklassismin tyylit. Eri asia on sitten, mitä hän käyttää.
Teema ja variaatio on nykyisin hänen tunnusomaisin sävellysmuotonsa. Teemana voi olla jokin keskiaikainen melodia, pieni motiivi kansanlaulusta tai pätkä dodekafonisesta rivistä. Hän voi napsia teemoja yhtä hyvin Sibeliukselta kuin Morriconelta ja rakentaa niistä eri tilanteissa improvisaatiota tai muokata niistä kokonaisia sävellyksiä.
Hän on myös kerännyt jo katoamisvaarassa olevia tšekkiläisiä kansanmelodioita ja arkistoinut ne. Konserttikiertueillaan hän soittaa usein improvisaatioita eri maiden kansallislauluista. Suomeen tullessaan saattaa Sibeliuksen Finlandia alkaa soida kesken konsertin ja Australiassa jokin aboriginaalien rituaalimusiikki.
Hänellä on modernistisia, ekspressionistisia ja kokeilevia teoksia sekä improvisaatiota, jossa musiikin eri tyylilajit suhahtelevat esiin sulassa sovussa. Kokeilevista kappaleista kuuluisin on Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvasta inspiraationsa saanut Voces de Profundis. Siinä kitaran maagisia jännityksiä tuotetaan mm. lusikalla. Stepan on säveltäjä, jolle ei ole mitään estoja tuottaa suurten kuuluisien romanttisten teosten kilpailijoiksi omia versioitaan. Tällainen on mm. tremolokappale Prahan muisto. Se on teos, jossa muistellaan Prahaa samalla otteella kuin Tárrega muisteli omassa tremolokappaleessaan Alhambraa.
Esikuvikseen Stepan nimesi useita säveltäjiä. Useimmin hän mainitsi Stravinskin, Rossinin, Beethovenin, Bachin ja tietysti omat tšekkiläiset klassikot. Kitarasäveltäjistä Tárrega on lähellä Stepanin sydäntä. Hän on tehnyt teoksia Tárregan kunniaksi. Hän on tehnyt myös kitaristien kunniaksi teoksia mm. John Williamsille, joista tunnetaan nimellä Darwiniana. Teknisesti hurja Mongoliana on kunnianosoitus mongolialaisia harmonioita kohtaan.
Stepanilla on ollut suuri halu kehittää kitaran soittotekniikoita ja avata soittimelle uusia sointeja. Innokkaimmin hän on viljellyt erilaisia tremolo- ja rasgueado-tekniikoita. Niiden osuus Stepanin konserttiohjelmissa on kasvanut vuosien myötä. Näillä soittotavoilla Stepan hakee suuria dynaamisia tehoja, erikoisia rytmejä ja harmonioita. Hän soittaa usein asteikko-osuudetkin tremolona. Samaa keinovaraa käyttävät myös flamencokitaristit hurjastellessaan yleisöjensä edessä.
Stepan soittaa nykyisin australialaisella kitaralla, jonka kannessa on hiilikuiturakenteita. Sen ääni ei ole segoviaaninen, vaan voimakkaampi ja metallisempi. Tämän kitaratyypin ääni jakaa edelleen mielipiteitä.
Stepanin rakkaus tehoihin tuottaa väkisin myös robusteja äänimassoja. Tässä mielessä hän on lähempänä rokkitykittäjää kuin segoviaanista herkistelijää. Hän hakee värejä, luo jännitteitä ja draamaa joskus kynsin ja hampain. Toisinaan hän saattaa tehostaa bassolinjoja laulullaan. Sekin on poikkeuksellista, mutta parhaimmillaan yllättävän toimiva tehokeino.
Persoonallisuutena Stepan Rak on valoisa ja helposti lähestyttävä, rehellinen herrasmies. Kansainvälinen ura ei ole tehnyt hänestä diivaa. Hän on sosiaalisesti vahva persoona ja tekee yhä todella antaumuksellisesti työtä oppilaidensa puolesta, nostaa heitä lavoille ja parrasvaloihin. Stepanin pitkän uran kunniaksi tekisi mieli huutaa: kauan eläköön rohkeus, kauan eläköön taide ja kauan eläköön Stepan Rak!
