Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa 11.3. Kapellimestarina Pierre Bleuse, solistina Alina Ibragimova, viulu. Dutilleux, Stravinsky, L. Boulanger, Debussy.
RSO:n konsertti osui ohjelmasuunnittelultaan nappiin. Vaikka sen ranskalaisteokset ovat ajallisesti kaukana toisistaan, niiden atmosfäärien sukulaisuus on ilmeinen, ja venäläisen musiikin liittyminen joukkoon tuntuu kovin luontevalta.
Henry Dutilleux’n Métaboles alkaa tavalla, joka toisaalta nojaa ns. impressionismin perintöön, toisaalta kurottaa kohti Igor Stravinskya. Alkuosa, puupuhaltimien värittämä salaperäinen loitsu, on kuin ilmava kevytversio Kevätuhrin alun juurevasta maan henkien manauksesta. Toinen osa kuljettaa pehmeää jousimattoa lineaarisesti tavalla, jossa voi aistia Välimeren öiden pehmeyden siinä missä Claude Debussyn Iberian toisessa osassa.
Teoksen muodonmuutosten ketju ajautuu sitten vaskien valtaamaan, pakonomaisen hektisesti etenevään rytmileikkiin. Torpide palauttaa mieleen jo kuultua sinne tänne hortoillen, ja lyömäsoitinten kilahtelut ovat kuin valon välähdyksiä hämärässä. Finaali kokoaa edelliset, orkesterikonserttomaiset osat pröystäilevän värikkääksi huipennukseksi. Esitys oli kaikin puolin korrekti – RSO soitti kuten Pierre Bleuse johti.
Stravinskyn viulukonsertto syntyi aikana, jolloin säveltäjän yksinkertaisemmaksi seestynyt tyyli oli jättänyt Kevätuhrin uhmakkaan sointimyrskyn kauas taakse. Rytminen, leikkisä eloisuus ei ollut kadonnut minnekään, mutta kolmannen osan vilpittömän tyyni rauha oli uutta. Soiko tässä säveltäjän uusklassisen kauden kaikkein kaunein musiikki? Nyt saattoi nauttia Alina Ibragimovan Bellosio-viulun jalosta äänestä, joka valitettavasti muissa osissa tuppasi jäämään virkeän orkesterikudoksen jalkoihin.
Lili Boulangerin D’un soir triste jäi 24-vuotiaana kuolleen säveltäjän testamentiksi. Nyt ollaan etelän illassa, mutta sen painostava tunnelma on yönmusta. Hidas surumarssi kohoaa välillä Alexandre Skrjabinin mieleen tuovaksi harmoniamyrskyksi, kun suru paisuu hurjiksi tuskanpurkauksiksi. Tämä on käsittämättömän hieno, koko orkesterin värimaailmaa upeasti hyödyntävä teos, josta kuultiin otteessaan pitävä tulkinta.
Tuntui vapauttavalta päästä murheiden illasta Claude Debussyn johdattelemana espanjalaisille kaduille ja kujille aistimaan iloista elämää. Tässä on ohjelmamusiikkia visuaalisimmillaan – kuin elokuvaa katsoisi. Katuvilinän jälkeen yö kietoo kulkijan tummaan, tuoksuvaan pehmeyteensä, jota rinnakkain etenevät harmoniat tihentävät. Mieleen putkahtaa, että pian Iberian valmistumisen jälkeen Manuel de Falla alkoi säveltää teostaan Öitä Espanjan puutarhoissa pianolle ja orkesterille. Ei ihme, että Falla oli ihastunut kollegansa espanjalaiskuviin.
Iberian päätösosassa yönäkymä heräilee saumatta aamukellojen myötä auringonpaisteiseen juhlapäivään. Tämä se vasta elokuvaa onkin! Debussy maalaa karnevalistiseen riehaan koko espanjalaisen elämänilon, flamencon värikkyyden sekä kukkien ja hedelmien tuoksuvan loiston. Kastanjat kalkattavat, tamburiinit helisevät, ja monet pikku soolot tuovat vaihtelua iloiseen menoon.
Vaikka Pierre Bleuse olisi ehkä voinut johtaa ääriosat hieman menevämmin, oli kokonaisuus sangen viihdyttävä. Erikoiskiitos upeista solistisista repliikeistä!
