Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 28.8. Hannu Lintu, kapellimestari. Kirill Gerstein, piano. Sibelius: Valse triste; Busoni: Konsertto pianolle, orkesterille ja mieskuorolle; Sibelius: Sinfonia nro 3 C-duuri; Finlandia.
Kuluneella viikolla Sibelius-festivaalia urakoineet Sinfonia Lahti ja orkesterin taiteellinen partneri Hannu Lintu etenevät yhteistyössään kerta toisensa jälkeen syvemmälle ilmaisun ytimeen. Sen taiteellista tasoa Sibeliustalossa väliaikakahveilla sai kuulla monen pitkän linjan kävijän kilvan kiittelevän – eikä suotta.
Puolivälietappinsa perjantaina saavuttanut Linnun suunnittelema kolmivuotinen festivaalikokonaisuus on tuonut raikkaita ja taiten harkittuja tuulahduksia jo neljännesvuosisadan jatkuneeseen jokakesäiseen matkaan halki Jean Sibeliuksen kosmoksen. Se on ollut myös johdonmukainen askel aiemmin pelkästään nimikkosäveltäjänsä omaan musiikkiin keskittyneessä ohjelmistosuunnittelussa. Vaikka se palveli mainiosti aikansa, sen jokakuinkin jokainen kivi on vuosien saatossa tullut käännettyä – mukaan lukien Dalia Stasevskan kaudella mainiosti toteutettu konsepti Sibeliuksen omien sävellyskonserttien ohjelmien rekonstruktioista.
On toki totta, että Sibeliuksen teosten kuuleminen aikalaiskontekstissaan on näennäisesti varsin yksinkertainen idea, mutta sen puntaroitu toteutus on edellyttänyt huolellisia ohjelmistovalintoja, joiden musiikillinen johdonmukaisuus ja käytännön toimivuus eivät ole aina niin itsestään selviä kuin äkkiseltään luulisi.
Avatessaan ovensa myös muiden säveltäjien musiikille festivaali on onnistunut luovimaan tiensä ulos horisontissa kummitelleiden Bayreuth-haamujen karikosta. Samalla se etsii identiteettiään tilanteessa, jossa tullaan lähemmäs kausikorttisarjamaista ohjelmistosuunnittelua. Riskinotto kuuluu etabloituneiden taidelaitosten rooliin säilyttämisen rinnalla, ja näiden jännite on parhaimmillaan kiinnostavaa.
Niinpä perjantai-illan ohjelmaa Sibeliustalossa kuunnellessaan saattoi olla hyvillään siitä, että konsertin keskiössä olleiden Sibeliuksen Valse tristen, kolmannen sinfonian (1904–1907) ja mieskuorolla vahvistetun rinnalla saatiin kuultavaksi Ferruccio Busonin yltiöpäinen pianokonsertto op. 39 (1901–1904). Sen viisiosaisen, 75-minuuttisen kaaren huipentaa mieskuorofinaali Adam Oehlenschlägerin Aladdin-näytelmän (1805) tekstiin.
Solistikseen (ymmärrettävästi) harvakseltaan soitettu teos tarvitsee todellisen esitaistelijan, eikä tähän tehtävään aikamme pianistien joukosta löydy Kirill Gersteiniä parempaa vertaista. Yhdessä Linnun, orkesterin ja Ylioppilaskunnan Laulajien kanssa hän tarjosikin unohtumattoman seikkailun, jonka toteutuksessa kaikki panivat parastaan.
Vaikka Busonin lyhyehkö pesti Helsingin musiikkiopiston opettajana (1888–1890) kuitataankin suomalaisen musiikkikirjallisuuden ulkopuolella yleensä vain maininnalla (jos silläkään), hänen ystävyytensä Sibeliuksen kanssa oli henkilökohtaisen merkityksellisyytensä ohella myös omiaan tasoittamaan tietä tämän musiikille ulkomailla.
Viitisentoista vuotta myöhemmin Berliinissä kantaesitetty pianokonsertto voisi tuskin poiketa estetiikaltaan enempää Sibeliuksen samanaikaisesta, asteittain tiivistyvästä ilmaisusta, kuten sen parina kuullun kolmannen sinfonian ohikiitävä orgaanisuus osoitti. Silti näitä teoksia yhdistää pääsävellajin ohella syvästi sinfoninen ajattelu.
Busoni näki konserttonsa monoliittina, jonka osat tulee soittaa attacca ja jossa orkesterilla on usein varsin keskeinen asema. Vaikka pianistin osuus on huikean haastava, teos kaihtaa kuitenkin virtuositeettia itsetarkoituksellisena ilmaisukeinona.
Viisitoistaminuuttinen Prologo e introito on lavean juhlava orkesterin ja pianon fresko. Sitä seuraa scherzomainen Pezzo giocoso, jonka vetävyys uppoaa suomalaiseen sielunmaisemaan samalla tenholla kuin myöhempi italopop. Konserton painovoimakeskittymän muodostaa parikymmenminuuttinen Pezzo serioso. Pianisti ja orkesteri kulkevat monituisten maisemien läpi, kunnes tämä konsertto konsertossa saavuttaa huipennuksensa tyyntyen lopulta viimeisten tahtien kuiskauksiin.
Neljäs osa, All’ italiana, tulee taituruudessaan lähimmäs virtuoosikonserttoa myrskyisine pauhuineen ja laajoine kadensseineen. Beethovenin Kuorofantasian op. 80 innoittama Cantico kerää konserton teemoja yhteen finaalille sopivaan tyyliin mieskuoron sydämiä ylevöittävän jumalallisen vision avautuessa koko ylimaallisessa majesteetillisuudessaan. Runouden ilmaiskyvyn tullessa äärirajoilleen pianon ja orkesterin Allegro con fuoco vie konserton sanojen tuolle puolen päättäen teoksen soiviin pilareihin. Kuorofinaalin yhtymäkohdat erityisesti Lisztin Faust-sinfonian chorus mysticukseen ja jossain määrin myös Sibeliuksen Kullervoon ovat nekin melko lailla ilmeisiä.
Busonin universumin salat sisäistäneen Gersteinin soitossa oli harvinaislaatuista suggestiivista voimaa, joka yhdessä verrattoman teknisen taituruuden kanssa johti hämmästyttävän hienoon soivaan näkemykseen. Sen hioutunut visio ei enää tarvinnut nuotteja tuekseen. Lintu ja Sinfonia Lahti hengittivät samaa musiikillista ilmaa toteuttaen orkesteripartituurin pilkulleen ja ollen teoksessa nautittavasti kotonaan. Finaalin kruununa Ylioppilaskunnan Laulajien panos oli taas kerran erityisen ansiokas.
Sibeliuksen kolmannessa sinfoniassa Lintu ja orkesteri osoittivat, kuinka teoksen tekstuurillinen radikalismi pääsee oikeuksiinsa, kun partituurin dynaamisia merkintöjä kerrankin aidosti noudatetaan. Käsinkosketeltavimmillaan vaikutelma oli uloimmissa osissa, erityisesti ensimmäisessä, jossa kehittelyä maltettiin kuljettaa pianissimon ja mezzopianon asteikolla. Osattomaksi ei jäänyt liioin näiden välissä auki kiertyvä Andantino con moto, quasi Allegretto, joka niin ikään noudatti tempojensa suhteen esitysmerkintäänsä kiitettävästi.
Näissä puitteissa sinfonian soittimelliset karakterit pääsivät hienosti oikeuksiinsa tarkoin tasapainotetuilla sointipinnoilla. Sibeliuksen omintakeinen ekspressiivisyys sai niin ikään inspiroituneen ilmiasun, joka piti kuulijan vahvasti otteessaan sellojen nuorklassistisesta avauksesta läpi finaalin myöhäisiä sinfonioita enteilevään orgaaniseen dramaturgiaan.
Illan avannut Valse triste oli hienovireisyydessään oivallinen tunnelmanluoja, jonka vivahteikkaasti soiva psykologia muistutti, kuinka tarkalla korvalla Sibelius teatterimusiikkiaan sävelsi.
Päätöksenä soinut Finlandia taas tuli lähemmäs Busonin konserton uhkeaa orkesterityyliä. Nyt kuultu sävelrunon ja mieskuoroversion hybridi ei toki ole erityisen autenttinen, mutta sen juhlavalle seremoniallisuudelle on paikkansa – myös yleisön sydämissä. Ja kun YL joka tapauksessa paikalle tarvittiin, mikäpä oli sen komeasta yhteistyöstä orkesterin kanssa toistamiseenkin Linnun huolellisen ilmaisuvoimaisessa ohjauksessa nauttia.
