Musiikkitoimittaja ja kirjailija Minna Lindgrenin Minun oopperani on nimensä mukaisesti epätäydellinen, subjektiivinen matka oopperan historiaan. Lindgrenin suhde oopperaan on intohimoinen, niinpä hän on napsinut kirjaan sen kiihkeimmät kohteet vähät välittämättä muista.
Hän tekee selväksi, että todella suuria oopperasäveltäjiä on vain viisi: Monteverdi, Mozart, Verdi, Wagner ja Puccini. Heidät hän kirjassaan kanonisoi ensisijaisina oopperan kehittäjinä ja uudis tajina. Joukkoon hän onnekkaana sattumana lisää Bizet’n, joka sävelsi 14 epäonnistunutta oopperaa ja yhden täysosuman, Carmenin.
Säveltäjien henkilökuvat ovat taiten kirjoitettuja antaen monipuolisen, tarkan ja usein myös surkuhupaisan kuvan heidän elämänvaiheistaan, taiteellisista pyrkimyksistään ja ratkaisuistaan rimpuilussa kohti mainetta ja kunniaa ja edes jonkinlaista taloudellista vakautta.
Säveltäjäkuvien lisäksi kirjassa esitellään letkeällä, mutta informatiivisella otteella kolmisenkymmentä merkittävää oopperaa.
Ajatus siitä, että yrittäisi yksin kertoa ihmiskunnalle kaiken tarpeellisen oopperasta, on Lindgrenistä tragikoominen. Historia kun on aina näkökulmien valitsemista, ja taiteen historia etupäässä subjektiivisten valintojen peittelyä, hän valistaa ”rakasta lukijaa” kirjan apologissa.
Mukaansatempaava kirja etenee oopperan syntyvaiheista 1500-luvulta, muinaiskreikkalaisen draaman elvytyspyrkimyksistä koko kansan sirkushuviksi kehkeytyneen taiteen nousuun suosionsa huipulle 1800-luvulla. Katsaus päättyy 1900-luvun alkuun, jolloin taiteesta tuli vakavaa ja vaikeaa, viihdettä ylenkatsovaa. Myös oopperan löyhämielinen sisar operetti, jonka asema viihteen kuningattarena hiipui musikaalin myötä, saa osansa kirjassa. Operetin, tuon oopperan käärmeen Lindgren soisi rehabilitoitavan ja löytävän tiensä oopperataloihin.
Hänen puolustuspuheensa eetoksena on, että ei oopperaa mikään tapa, ei operetti, elokuva, radio, ei edes televisio eikä internetin suoratoistopalvelu, päinvastoin. Kirjan epilogissa Lindgren toteaa, ettei oopperan lähihistoriaa tarvitse vielä kirjoittaa, koska muokkaamme sitä yhä. Siinä samassa hän lupailee kuitenkin uutta kirjaa viimeisimmän sadan vuoden oopperoista.
Erityiskiitoksen kirjassa ansaitsee intohimoiseksi klassisen musiikin harrastajaksi tunnustautuvan Ville Rannan herkullinen, pilapiirrosten parhaisiin perinteisiin tukeutuva, Lindgrenin intohimoista oopperasuhdetta ja humoristista esitystapaa ja ylipäätään oopperaa satirisoiva kuvitus.
Kirjan kiinnostavinta antia ovat teosesittelyjä edeltävät historiakatsaukset, oopperoiden kontekstointi kulloisiinkin yhteiskunnallisiin, poliittisiin, kirkollisiin ja kulttuuripoliittisiin tilanteisiin. Lindgren taustoittaa oopperoiden aihepiirejä ja esitystraditioita myös suhteessa kulloisenkin ajan arvoihin ja moraalikäsityksiin. Ooppera on ollut vallan vasalli, joskin kriitikkokin.
Musiikkiterminologiaa Lindgren ei täysin ohita, eikä se olisi mahdollistakaan. Taitavasti hän kuitenkin väistää taiteentutkimuksen jargonin avaten musiikkiterminologian käsitteitä omalla näppärällä tyylillään. Hän ei arastele tuoda esiin näkemyksiään ja mielipiteitään ja rikastuttaa tekstiä herkullisilla anekdooteilla ja linkityksillä oman aikamme ilmiöihin.
Musiikki on hänelle oopperan ylivertainen domino: kaikki muu hässäkkä oopperaesityksissä on toisarvoista, sillä musiikki itsessään kertoo tarinat viettelevimmin ja kiinnostavimmin.
Oopperasta tuli kaupallista jo barokin aikaan, jolloin menestys alkoi vaikuttaa ohjelmistoihin, kuten asianlaita on edelleenkin. Kaupallisuuden kirous pääsee kirjassa kuristusotteeseen. Oopperan ympärillä liehuvaa tärkeilevää eliittiä ja tapakulttuuria Lindgren räimii pilkallisesti.
Teksti soljuu vauhdikkaasti, tutuksi tulleiden Maisteri Lindgrenin Yle Radio 1 -kanavan musiikkiesitelmien tapaan. Myös proosakirjailijana tunnetun Lindgrenin kielellinen ilmaisu on rikasta ja huoliteltua. Valitettavasti hän ei ole malttanut täysin välttää hienoisia maneereitaan kirjassakaan. Niin hauskaa ironiaa kuin Lindgrenin fiktiivinen, hienosteleva naapuri roskakatoksessa, oopperan väliajalla ja milloin missäkin ja hänen kaksi rakasta lukijaansa ovatkin, heidän vähempikin marssittamisensa kirjaan olisi riittänyt.
Lindgrenin mielestä maailman hauskin ooppera on Donizettin Rykmentin tytär ja paras ooppera Bizet’n Carmen. Sen sijaan hän teilaa surutta jotkut ranskalaiset oopperat kuten Berliozin Troijalaiset tai vaikkapa Gounod’n Faustin, jotka vain sisältävät tuntikaupalla kaunista musiikkia mutta ei niinkään draaman kannalta mielenkiintoista, vaikuttavaa, järisyttävää tai uskottavaa.
Epätäydellinen oopperan historia on hävyttömän hauskaa taiteen popularisointia. Se korostaa, että ooppera kuuluu kaikille, vaikka se ideana onkin mahdoton. Kertoa nyt tarinoita laulaen ja soittaen! Konventionaalista oopperahistoriaa on maailmanlaajuisesti kirjoitettu riittämiin. Tässä kaanonissa Lindgrenin hilpeää, omakohtaisiin kokemuksiin ja sievoiseen tietomäärään perustuvaa kirjaa lukee suupielet nykien uuttakin tietoa ammentaen.
Siskotuulikki Toijonen
