YLE KERTOI LOKAKUUSSA , että lopetetun Sibeliuksen syntymäkaupunki -säätiön holtiton rahankäyttö on päätynyt Patentti- ja rekisterihallituksen tutkittavaksi. Erkki Korhosen johtaman säätiön kontolla oli Hämeenlinnan klassinen konserttitarjonta, ja Sibeliuksen 150-juhlavuoden tavoitteet olivat pilvissä. Nyt ollaan karvaan jälkilaskun äärellä. Konserttien yleisömenestys jäi osin heikoksi, talous- ja tuotantotaito osoittautuivat puutteelliseksi, ja sotkun kruunasi organisaation sisäinen nahistelu. Miten tässä näin pääsi käymään? Erkki Korhonen vierittää uudessa kirjassaan Musiikin suurlähettiläs syyn säätiön muiden työntekijöiden niskoille. Samoin hän tekee käsitellessään Kansallisoopperasta saamiaan potkuja 2007 – kaikkialla tehtiin kirjan mukaan ”myyräntyötä” Korhosta vastaan. Parempi olisi ollut kylmän rehellisesti analysoida, mikä meni omassa työssä pieleen, sillä kauden alkuhan oopperassa onnistui hyvin. Loputkin salaisuudet olisi voinut paljastaa. Tämä olisi tuonut enemmän sympatiapisteitä kuin narsistinen itsekehu ja marttyyrin viitan ottaminen.
TAIDELAITOKSEN JOHTAMINEN on vaikeaa, vaikka alan koulutus onkin kehittynyt. Pitäisi kyetä yhdistämään korkea taiteellinen taso talouden hallintaan. Täytyy olla yhtä aikaa sekä suvereeni asiantuntija että sopivasti ulkopuolinen, jotta näkisi karsinoiden yli ja löytäisi uutta. Ovatko Suomessa yleiset taiteilija-johtajat tässä mielessä parhaita valintoja? Tuntuu, kun Martti Talvelan ja muiden hengen jättien haamut kummittelisivat yhä aikana, jolloin johtajan tehtävä on vain johtaa. Keski-Euroopassa taidelaitoksia pyörittävät useammin ammattimanagerit, ja ei-taiteilevat impressaarit Sergei Djagilevista Gerard Mortieriin ovat jääneet historiaan alansa legendoina.
Yleisömäärä ei voi olla johtajan työn tärkein mittari vaan näkemyksellisyys, jokin statement taiteen tehtävästä. Sitä tarjoaa tällä kaudella Suomen Kansallisteatteri kantaesityksiin ja naisohjaajiin pohjaavalla linjallaan. Kansallisbaletista väistyvä Kenneth Greve yritti laajentaa yleisöpohjaa, mutta kolikon toinen puoli on, että taiteellinen anti jäi laihaksi. Odotan hänen seuraajaltaan Madeleine Onnelta baletin nostamista aikaansa seuraavaksi taidelaitokseksi, joka herättää kiinnostusta ja keskustelua muutenkin kuin perheiden satusetänä.
MUITAKIN TÄRKEITÄ johtajapestejä on tulossa jakoon. Topi Lehtipuun jatko Helsingin juhlaviikoilla on ainakin tätä kirjoitettaessa vielä katkolla, ja Savonlinnan oopperajuhlat on luvannut ilmoittaa Jorma Silvastin seuraajasta tämän syksyn aikana. Kumpaakin prosessia on varjostanut salamyhkäisyys. Juhlaviikot ei uskaltanut edes julkistaa tämänvuotisia kävijämääriään. Olivatko ne niin huonoja? En ihmettelisi ohjelman perusteella. Juhlaviikkojen tulevaisuuteen voi vaikuttaa pormestari Jan Vapaavuoren suunnitelma saada kaikki kaupungin festivaalit silakkamarkkinoista Musica Novaan saman Helsinki-viikon säätiön alle. Kuka sellaista jättiä johtaisi ja miten organisaatio vaikuttaisi sisältöön? Juhlaviikot kaipaisi nyt selkeämpää strategiaa – nyt ei oikein kukaan tunnu tietävän, mikä tapahtuman identiteetti on. Oopperajuhlilla puolestaan tarvitaan ihmemiestä – sen veran haastava taiteen ja talouden välinen yhtälö siellä on. Pitäisikö katse suunnata muihin kuin laulajiin ja miettiä kahden johtajan välistä vallanjakoa?
Juhlaviikoilla ei salamyhkäisyyttä
Rondon 11/2017 pääkirjoitus nosti esiin Helsingin juhlaviikkojen käyntiluvut sekä mahdollisen tulevan johtajahaun, joissa nähtiin salamyhkäisyyttä. Yuja Wangin ja Mahler Chamber Orchestran marraskuisen konsertin myötä vahvistunut käyntiluku kuluneelle festivaalikaudelle on vajaat 213 000 eli hieman enemmän kuin viime vuonna. Topi Lehtipuun toiminnanjohtajan pestin nykyinen kolmivuotiskausi päättyy 2018 festivaalikauden loppuun, eikä jatkosta ole vielä tehty päätöksiä. Kumpaankaan asiaan ei liity salamyhkäisyyttä.
Laura Gottleben
Vastaava tiedottaja
Helsingin juhlaviikot