Loppuvuodesta 1878 Johannes Brahms kasvatti kolmannen ja viimeisen kerran pitkän parran. Säveltäjä valitti, että ”sileäleukaisena sinua pidetään pappina tai näyttelijänä”. Samaan aikaan Brahms kasvatti yhteistyössä pitkäpartaisen viulistiystävänsä Joseph Joachimin kanssa suuren viulukonserttonsa op. 77, joka sai ensi-iltansa Leipzigissa uudenvuodenkonsertissa 1879.
Sävellystyö oli keskittynyt edeltävään kesään, jolloin Brahms lähetti Joachimille ”muutamia viulujaksoja”. Joachim sai huolehtia viulun jousituksista ja sormituksista, mutta Brahms ei suinkaan ottanut vastaan kaikkia ehdotuksia. Yhden kohdan Brahms jätti kokonaan ystävänsä vastuulle: Joachim sai perinteiseen tapaan itse säveltää ensiosan soolokadenssin.
Brahms suunnitteli viulukonsertostaan pitkään neliosaista monumenttia, mutta kolmiosaisessa muodossaankin se on yksi viulukirjallisuuden laajimpia konserttoja. Christian Tetzlaff on Brahmsin tavoin syntynyt Hampurissa ja hänelle konserton lämmin, mutta vakava pohjoissaksalainen mielenmaisema on tuttu. Hän on levyttänyt teoksen aiemmin viitisentoista vuotta sitten yhdessä Joachimin oman ”Unkarilaisen” konserton kanssa.
Uudessa Ondinen konserttitaltioinnissa Robin Ticciatin johtaman Berliinin Saksalaisen sinfoniaorkesterin kanssa ote on tiivistynyt. Toisinaan laahaavassa avausosassa on nyt heifetzmaista bravuuria ja poltetta. Myös hidas osa laulaa vetävästi, hyvässä yhteistyössä orkesterin puhaltajien kanssa. Taiturillinen kipinä palaa finaalissa, joka tanssii ketterämmin kuin yleensä.
Alban Bergin viulukonsertto vuodelta 1935 on germaanisen konserttoperinteen päätepiste ennen toista maailmansotaa. Se on myös syvästi henkilökohtainen teos, omistettu ”Erään enkelin muistolle”, eli 18-vuotiaana kuolleelle Manon Gropiukselle, Alma Mahlerin ja Bauhaus-arkkitehti Walter Gropiuksen tyttärelle. Viulukonsertosta tuli lopulta myös säveltäjän oma sielunmessu, kun hän sairastui ampiaisenpistosta verenmyrkytykseen ja kuoli kuulematta viulukonserttoaan.
Tetzlaffin tulkinnassa Bergin konsertosta heräävät eloon säveltäjän rakkausmuistot sekä keskieurooppalaisen maailmankuvan tilinpäätös. Sitä symboloi Bergille Bach, jonka nimestä koostuva teema seikkailee teoksen avausosassa. Bach-idea huipentuu teoksen hitaassa lopussa, jossa lainataan ja muunnellaan Bachin koraalia Es ist genug kantaatista O Ewigkeit du Donnerwort. Tetzlaffin sivaltava tarkkuus toisen osan alussa on vaikuttavaa ja siitä kasvava resignoitunut loppu on hiipuvan tunteikas, ilman romanttista sokerointia.
Antti Häyrynen
LEVYTIEDOT:
Viulukonsertot
Christian Tetzlaff, viulu
Deutsches Symphonie-Orchester Berlin Robin Ticciati, johtaa
ODE 1410-2 (2022) | EAN 0761195141021
Johannes Brahms (1833–1897) Violin Concerto in D major, Op. 77 35:53
1. I. Allegro non troppo 20:38
2. II. Adagio 7:52
3. III. Allegro giocoso, ma non troppo vivace – Poco più presto 7:23
Alban Berg (1885–1935) Violin Concerto (’To the Memory of an Angel’) (1935) 26:41
4. I. Andante. Allegretto 11:21
5. II. Allegro. Adagio 15:20
Johannes Brahms sävelsi kesälomalla 1878 Kärntenin postikorttimaisemissa viulukonserttonsa D-duuri op. 77. Viulu ei ollut Brahmsin oma instrumentti, mutta hänellä oli apunaan aikansa etevimpiin viulisteihin lukeutunut Joseph Joachim. Beethovenin viulukonsertto D-duuri oli ilmeinen mallikappale.
Brahmsin keskeisenä tavoitteena oli säveltää konsertto, joka olisi enemmän kuin tukku tulisia taiturisuoritteita. Aluksi hän kaavaili teoksesta neliosaista, mutta hylkäsi luonnostelemansa hitaan osan ja scherzon ja laittoi tilalle omien sanojensa mukaan ”onnettoman Adagion”. Viulusta ei ole mittelemään voimia suuren sinfoniaorkesterin kanssa samalla tavoin kuin pianosta, mutta ongelmat Brahmsin viulukonserton tasapainossa ovat esitysteknisiä.
Ensimmäinen osa (Allegro non troppo) on lavea alkaen perusteellisesta orkesterijohdannosta, jossa esitellään osan teemat ja lähdetään saman tien kuljettamaan niitä kohti kaukaisia sävellajeja. Soolokadenssin jälkeen Brahms herkistyy väreilevässä koodassa: orkesterin tullessa mukaan viulu kertaa pääteeman ylärekisterissään ja jatkaa sävelmää haikeasti muunnellen. Lyhyt nostalgian tuulahdus ja reipas loppukaneetti.
Hitaassa osassa (Adagio) teeman esittely on uskottu oboelle, mikä sai ylpeän Pablo de Sarasaten kieltäytymään teoksen esittämisestä. Finaali on iloinen rondo (Allergo giocoso, ma non troppo vivace), jonka tanssillisuus ja hilpeys eivät sulje pois voimallisuutta. Esitysmerkinnän jälkiosa, ”ei liian nopeasti”, on Joachimin suositus: hän halusi tällä tavoin tehdä tilaa osassa havitellulle mustalaistyylille.
Alban Bergin viulukonsertto vuodelta 1935 on yksi wieniläismodernismin vaikuttavimpia dokumentteja, jossa musiikillisen ankaruuden takaa paljastuu hämmentävä henkilökohtaisten ja kulttuuristen viitteiden verkko. Natsien valtaannousun jälkeen Berg asettui sisäiseen maanpakoon kotiseuduilleen Kärnteniin keskittyäkseen Lulu-oopperaan. Amerikkalaisviulisti Louis Krasnerin tilasi helmikuussa 1935 häneltä viulukonserton ja ooppera sai jäädä sivuun.
Viulukonserton kaksiosainen rakenne ei paljasta henkilökohtaisia herätteitä ja molemmat osat jakaantuvat kahteen kontrastoivaan jaksoon, kuten Berg esitteli rakennelmaa Schönbergille: Andante (Preludi), Allegretto (Scherzo) sekä Allegro (Kadenssi), sekä Adagio (Koraalimuunnelmat).
Teoksen tunnustuksellisiin piirteisiin on lisättävä luku, joka paljastui vasta 1970-luvulla säveltäjän vaimon Helenen kuoltua. Teoksesta löytyvä luku- ja kirjainsymboliikka paljasti avausosan kansanlauluaiheen liittyvän nuoruudenrakkauteen ja monet ”amoroso”-merkinnät (”rakastuneesti”) viittaavat Bergin pitkäaikaiseen avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Henkilökohtaisesta tunnustuksellisuudesta riippumatta Bergin viulukonsertto voidaan ymmärtää sielunmessuksi koko vanhan Euroopan kulttuurille ja elämänmuodolle, joka suistui katastrofiin 1930-luvun Saksassa.
Antti Häyrynen