Viulun ja kosketinsoittimen duosonaatti kehittyi 1700-luvun lopulla uudenlaiseksi sosiaalisia taitoja edellyttäväksi musiikinlajiksi. Aristokraattisissa piireissä soitinten tehtävänjako kuvasti ajan seurustelukulttuuria: pianoa soitti pääsääntöisesti nainen ja viulua mies. Soitinten roolit periytyivät barokin triosonaatista, ja Brahmsiin saakka piano merkittiin otsikkoon ennen viulua.
Otsikkojärjestystä on välillä painotettu liikaakin, sillä Ludwig van Beethoven uudisti soittimellisen parisuhteen kahden hyvinkin erilaisen elementin vastavuoroiseksi ja toisiaan täydentäväksi kokonaisuudeksi. Neljäs viulusonaatti op. 23 valmistui vuonna 1801 ja ennakoi eri tavoin romantiikan aikakautta. Vaikka soitinosat seuraavat toisiaan saumattomasti, mistään sopuratkaisuista ei ole puhetta.
A-molli-sonaatti on Beethovenin dramaattisimpia viulusonaatteja, ja heti avausosassa tunteet kuohuvat tavalla, jota vuosikymmen aiemmin olisi pidetty sopimattomana. Hitaassa osassa on jälkiä rokokoo-ajan kujeilusta, joka ulottuu myös erikoiseen esitysmerkintään Andante scherzoso. Finaaliin palaa mollidraama, joka vakuuttaa siitä, että duosonaatissa on siirrytty uuteen aikaan.
Kaksi vuotta myöhemmin valmistui kolmen viulusonaatin opus 30, jossa pianon ja viulun sonaatti kasvoi eeppislyyriseksi taiteenlajiksi. G-duuri-sonaatti op. 30/3 voisi hyväntuulisuudellaan viitata taakse päin, mutta sen veijarimainen ja harhautteleva huumori kertoo totaalisesta tilanteiden hallinnasta.
”Kreutzer”-sonaatissa op. 24 (1804) parisuhdeproblematiikalla oli henkilökohtaisempikin ulottuvuus. Beethoven sävelsi sonaatin englantilaiselle viulutaituri George Bridgetowerille, puolalaisen äidin ja karibialaisen isän pojalle, joka sai huippuvaativan teoksen nuotit konserttia edeltävänä päivänä.
Pelkästään sonaatin avaus, viulun soolo kaikkien kielien yli ulottuvilla pariäänillä, kertoo konsertoivasta ulottuvuudesta. Leo Tolstoi kirjoitti myöhemmin Kreutzer-sonaatin pelottavasta tunnelatauksesta, mutta jo ensiesityksessä Bridgetower yllätti Beethovenin spontaanilla luovuudellaan. Säveltäjä omisti sonaatin ”hullulle mulatille”, mutta peruutti sen viulistin kommentoitua viinituvassa epäkorrektisti erästä naista. Omistus päätyi ranskalaisviulisti Rodolphe Kreutzerille, joka kuitenkin piti teosta mahdottomana esittää.
Joonas Ahonen ja Kreeta-Maria Kentala muodostavat juuri sellaisen voimakastahtoisen mutta toisiaan kuuntelevan parivaljakon, jollaista Beethovenin viulusonaatit kaipaavat. Molemmilla taiteilijoilla on selvästi erottuvat roolinsa, jotka haastavat toisiaan, väittelevät, kujeilevat ja sopivat saavuttaakseen jotain, jonka voi tehdä vain yhdessä.
Antti Häyrynen
Levyn ohjelma
Joonas Ahonen: Piano Fortepiano
Kreeta-Maria Kentala: Viulu Barokkiviulu
(SKU): ALBA, ABCD 526
Ludwig van Beethoven (1770–1827)
Sonata No. 8 in G Major, Op. 30 No.3
- Allegro assai 6:16
- Tempo di Minuetto 7:48
- Allegro vivace 3:59
Sonata No. 4 in A Minor, Op. 23
-
Presto 4:0
-
Andante scherzoso, piu Allegretto 5:29
-
Allegro molto 6:07
Sonata No. 9 in A major, Op. 47, ”Kreutzer”
- Adagio sostenuto – Presto 14:21
- Andante con Variazioni 13:10
- Finale: Presto 8:59
Kesto 70:18