Bang on a Can rantautuu Suomeen Avantin Suvisoitossa.
Vuonna 1987 New Yorkissa perustettiin musiikkiyhteisö nimeltä Bang on a Can. Sen kolme perustajaa, Michael Gordon, David Lang ja Julia Wolfe olivat opiskelleet eri aikoina sävellystä Yalen yliopistossa Martin Bresnickin johdolla. Lähtökohtana oli edeltävän polven, Steve Reichin, Terry Rileyn ja John Adamsin minimalismi, sekä tarve tehdä taidemusiikista katu-uskottavaa, palauttaa yhteys musiikkiin, jota valtaväestö USA:ssa kuuntelee – rokkiin, jazziin ja folkiin.
”Vuonna 1987 aloimme haaveilla maailmasta, jossa haluaisimme elää. Se olisi eräänlainen musiikillinen utopia: Kaikki säveltäjien väliset rajat poistettaisiin, kaikki tyylilajien väliset rajat poistettaisiin, kaikki muusikoiden ja kuulijoiden väliset rajat poistettaisiin. Sitten aloimme rakentaa sitä”, kertoo Julia Wolfe alkutilanteesta. Kun toiminnasta tivattiin täsmällisempää kuvausta, Wolfen luonnehdinnasta tuli ilmiön nimi: ”Joukko säveltäjiä istuskelemassa ja paukuttelemassa purkkiin.”
Gordon ja Wolfe menivät pian naimisiin, ja Langkin asuu edelleen naapurustossa. Bang on a Can on yli kolmessakymmenessä vuodessa laajentunut vapaamuotoiseksi newyorkilaiseksi instituutioksi, joka kokoaa yhteen suuret joukot erilaisia taiteentekijöitä. Legendaariseksi ovat osoittautuneet vuotuiset 12-tuntiset maratonkonsertit, joissa suomalaisesta musiikista ovat näyttäytyneet mieskuoro Huutajat ja Kaija Saariaho Lichtbogenillaan. 30-vuotisjuhliinsa 2017 BOC pisti pystyyn 26-tuntisen maratonkonsertin.
Pysyviä vaikutuksia on syntynyt oman kustannusyhtiön ja levy-yhtiön (Cantaloupe) kautta. Kesäfestivaali Massachusettsin nykytaiteen museossa on saanut lisänimen ”Banglewood” haasteena perinteikkäälle Tanglewoodille Bostonin lähistöllä. Kesätapahtumiin liittyvä koulutus ja workshopit ovat luoneet 20–30:n säveltäjän jälkikasvun. Konserttiohjelmistoissa painottuu amerikkalainen ja eurooppalainen perinne, josta BOC-yhteisö on kasvanut, mutta etusijan saavat uudet teokset.
Festivaaleilla ja levyillä ahkeroiva nimikkoyhtye on vuonna 1992 perustettu Bang on a Can All-Stars, jonka kokoonpano – klarinetti, sello, sähkökitara, kosketinsoittimet, lyömäsoittimet ja kontrabasso – on viritetty omaa musiikkia varten. Tuoreempi yhtye on kaksitoistahenkinen Asphalt Orchestra (2009), kadulle jalkautuva puhaltimien ja lyömäsoitinten modernistinen marssibändi. Yksi kauaskantoisimmista kehitysvälineistä on ollut People’s Commissioning Fund (PCF), jolla taideyhteisö on pystynyt rahoittamaan uusia sävellyksiä.
Kantaaottavat pulssirytmit
Julia Wolfe on tämän kesän Avantin Suvisoiton taiteellinen suunnittelija, ja hänen mukanaan Porvooseen saapuu iso siivu uutta amerikkalaista musiikkia.
Festivaalin otsikko ”Body Language” kiteytyy Wolfen lyömäsoitinkonserttoon riSE and fLY (2012), jonka solistina päätöskonsertissa on Colin Currie. Teoksen herätteenä ovat toimineet New Yorkin katusoittajat ja heidän rytminsä, jotka luovat kaupunkiympäristön sykkeen. Currien instrumenttina on ensin hänen oma vartalonsa, sitten kaikenlaiset muovi- ja metalliesineet, joita voisi löytää New Yorkin kaduilta. Tämän musiikin katu-uskottavuus on kirjaimellista, mutta musiikin rajoja rikkovasta vilinästä välittyy laajempi kuva nykyajan yhteiskunnasta.
Wolfen musiikissa yhdistyy erilaisia perinteitä, postminimalistista taidetta, rokkia, folkia ja amerikkalaista kansanperinnettä. Monet hänen teoksistaan ovat tarinoiden ja todellisuuden kohtaamispaikkoja: mm. Cruel Sisterin goottilainen kertomus sisarensa murhaajasta vertautuu suomalaiseen balladiin Velisurmaajasta. Metro-tyttöjen Leskiäidin tyttäriä muistuttava tarina etenee pimeästä murhanhimosta epämukavaan rauhaan ja pizzicatovetoiseen koodaan.
Wolfen tunnetuimpiin kuuluva teos on legendaarisesta kivenhakkaajasta John Henrystä kertova Steel Hammer (2009). Höyryvasaran ja kaivosmiehen yhteenottoa kuvaava monumentti käy läpi tarinan erilaisia, keskenään ristiriitaisiakin versioita, joista syntyy moniulotteinen ikkuna amerikkalaiseen historiaan. BOC All-Starsin läpäisevä saundi höystettynä folksoittimilla sekä Mediaeval Trion enkelisaundeilla hahmottavat punaisen langan, joka kertoo kansantalouden kasvusta kovalla työllä ja siihen liittyvästä kansalaisoikeustaistelusta.
Muissakin teoksissaan Wolfe on pureutunut menneisyyteen eräänlaisen musiikillisen arkeologian avulla. Pulitzer-palkinnon 2015 voittanut oratorio Anthracite Fields käsitteli Pennsylvanian kivihiilikaivosten historiaa, lapsityövoimaa ja karmivia työoloja mm. haastattelujen, asiakirjojen ja mainosten välityksellä. Tuorein suurteos, New Yorkin filharmonikoille sävelletty oratorio Fire in my mouth (2018), käsittelee tuhoisaa teollisuuspaloa vuonna 1911, jossa menehtyi 146 enimmäkseen maahanmuuttajataustaista naistyöläistä.
Liike ilman sääntöjä
Wolfen teoksista erottuu usein proletaarinen juonne, mutta myös Gordon ja Lang ottavat sävellyksissään kantaa. Gordon tuntuu säveltäjistä kokeilevimmalta. Hänen tunnetuimpia teoksiaan on Decasia (2001), jossa sinfoniaorkesteri on viritetty uudelleen mureneviksi muistoiksi entisestä loistostaan. Dystopia (2007) on synkeä kiertoajelu sosiaalisten ongelmien vaivaamassa Los Angelesissa. Natural History (2016) retkeilee Crater Laken kansallispuiston historiassa, ja The Crossingissa (2017) on herätteenä kadulla käyty keskustelu kodittoman miehen kanssa.
David Lang herätti huomiota Pulitzer-palkitulla Pieni tulitikkutyttö -passiollaan (2007) H. C. Andersenin aiheeseen. Paul Hillierille ja The Theatre of Voicesille sävelletty teos siirtää Bachin passioiden teemoja nykyaikaan. Lang käsittelee teoksissaan sosiaalisia ongelmia usein ihmissuhteiden kautta.
Love fail (2012) naiskvartetti Anonymous 4:lle kertoo epäonnisesta rakkaudesta, ja ooppera Prisoner of State (2019) päivittää Beethovenin Fidelion asetelman. Suuren yleisön tietoisuuteen Lang nousi musiikillaan Paul Sorrentinon palkittuun elokuvaan Youth (2014). Siitä on peräisin Suvisoitossa kuultava naisäänien raamatullinen rakkaudenylistys Just.
Bang on a Can -säveltäjistä on kasvanut jo monikymmenpäinen joukko, josta nuorempi polvi on ryhmittäytynyt New Yorkissa New Amsterdam Records -levymerkin ympärille. Periamerikkalaista on yhteisöstä kumpuava energia ja tehokas organisaatio, joka huolehtii varainhankinnasta, musiikin esittämisestä, julkaisemisesta ja levyttämisestä. Säveltäjien kollektiivinen yhteishenki muistuttaa 1980-luvun suomalaista Korvat auki -toimintaa.
Amerikkalaisuus hallitsee ohjelmistoja, joissa minimalististen gurujen ohella vilisee Ivesin, Cagen, Rzewskin ja Coplandin musiikkia. Myös eurooppalaisia esikuvia löytyy – kuten Beethoven, Andriessen, Xenakis, Ligeti ja Pärt – ja niitä kuullaan myös Suvisoitossa. Bang on a Can ei ole amerikkalaisen nykymusiikin koko kuva, mutta merkittävä yhteisöllinen voimannäyttö ja yhdistävä liike alakulttuurien viidakossa.
Liike on valpas käyttämään uusimpia instrumentteja ja medioita. Sitä yhdistää enemmän aikaansaava tekemisen meininki kuin yhteiset tavoitteet tai julkilausumat. Voidakseen löytää yhteiset koordinaatit vaihtoehtorockin, modernin jazzin tai erilaisten perinnemusiikkien kanssa taiteen on tähdättävä suoraviivaisuuteen.
Sen ansiosta heidän taidekäsityksensä on pyristellyt irti genreluokista ja tavoittanut uusia, konserttimusiikkia aiemmin vieroksuneita kuulijoita. Eikä sovi unohtaa amerikkalaisten säveltäjien kokeilunhalua ja dramaturgisia innovaatioita. Siihen tähtää myös uudenlainen kantaaottavuus, joka ei tarkoita patsastelevia julistuksia, vaan älykkäästi dokumentoitua ja terrierimäistä pureutumista ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin ja niiden taustoihin.
Julia Wolfen ja Bang on a Canin musiikki haastaa, ärsyttää ja tempaa mukaan kuulijansa. Meillä sitä on kuultu yllättävän vähän, mutta viimeistään nyt on hyvä huomata, että amerikkalainen kulttuuri on paljon muutakin kuin sitä, mitä televisiosta änkeää olohuoneisiimme.
Antti Häyrynen
