Sveitsissä syntynyt mutta Ranskan, Saksan, Ruotsin, Kiinan ja Intian jälkeen Helsingin Herttoniemeen asettunut teatteriohjaaja, tutkija ja pedagogi Maya Tångeberg-Grischin sai tänä keväänä elämäntyöpalkinnon Intiassa. Miten ihmeessä? Dramaturgi Vesa Tapio Valo matkusti ohjaajan seurassa Etelä-Intian Keralan osavaltioon, joka tunnetaan teatterin aarreaittana.
Maya Tångeberg-Grischinin uraa on leimannut utelias kiertolaisuus. Hän opiskeli 1960-luvulla Jacques Lecoqin miimikoulussa Pariisissa, ohjaamista Tukholmassa tutustuen Radu Penciulescun johdolla Stanislavskin fyysisen toiminnan metodiin ja Brechtin eeppiseen teatteriin sekä innostui tanskalaisen Odin-teatterin ja puolalaisen Jerzy Grotowskin teatterikäsityksistä. Silti hänestä tuntui, että työkalupakista puuttui vielä jotain olennaista. 1980-luvulla hän suuntasi Kaukoitään.
Klassiset teatteri- ja tanssiperinteet, ensin legong Balilla, sitten näyttävien naamioiden ja rajun tyylittelyn kathakali sekä lyyrinen mohiniyattam Intian Keralassa, tarjosivat vuosisatojen saatossa hioutuneita fyysisen ilmaisun oppeja. Myöhemmin Tångeberg-Grischin opiskeli kolme vuotta myös Pekingissä. Vaikuttavin oli silti Keralan ja ehkä koko maailman vanhimpiin teatterimuotoihin kuuluva kutiyattam, symbolisiin käsiliikkeisiin ja kasvojen rikkaaseen ilmearsenaaliin perustuva sanaton tarinankerronta.
Kaladin Sanskrit-yliopiston näyttämöllä Maya Tångeberg-Grischinin ystävä, pitkäaikainen opettaja ja kutiyattam-taituri Usha Nangyar pystyy näyttämöllä yksin fyysistämään monipolvisen tarinan kaikki roolit ihmishahmoista jumaliin. Sanoja ei tarvita: aiheet ovat useimmiten paikallisesta Kalevalasta eli Ramayana– tai Mahabharata-eepoksista tuttuja. Esitystä rytmittävät rummut, ja lyhyt resitaatio-osuus toimii tavallaan elävänä käsiohjelmana palauttaen tarinan yleisön mieliin.
Keralassa tuhatvuotiset perinteet ovat osittain siirtyneet maharajojen hoveista ja hindutemppeleistä teatterilavoille. Mutta onko niillä jotain annettavaa myös nykyteatterin tekijälle?
”Aasiassa musiikin, sanan ja tanssin elimellinen yhteys on säilynyt, koska uskonto salli sen. Siksi hindu- ja buddhalaismaista löytyy niin kiinnostavaa teatteria. Euroopassa kristinusko ja eritoten reformaatio vastustivat ruumiillisuutta.”
Tångeberg-Grischinille 1960-luvun opiskelijakapinointi merkitsi myös ruumiin vapautumista. ”Nuori Kalle Holmberg ja ennen muuta Jouko Turkka käänsivät kelkan Suomen teatterissa. Turkka olikin yksi syy siihen, että lähdin Ruotsista ja jäin Suomeen. Suomalaisista näyttelijöistä löytyy enemmän energiaa kuin ruotsalaisista.”
Ei omimista vaan vuorovaikutusta
1980-luvulta lähtien Maya Tångeberg-Grischin alkoi ohjata ristiin rastiin Saksassa, Keralassa ja Suomessa. Keralassa hän ohjasi toistakymmentä esitystä, kirjailijoinaan muun muassa Sofokles, Brecht, Saint-Exupéry, Jarry, renessanssikirjailija Webster, ja vuonna 2017 valmistui vielä Shakespearen Myrsky. Kokonaisvaltainen visuaalisuus ja ruumiillinen ilmaisu löytyivät Intiasta, hurjat tarinat Euroopasta.
”Ensimmäisessä ohjauksessani vuonna 1982 Sofokleen Antigoneesta valtasimme kokonaisen puistoalueen. Esityksen kuoro hyödynsi ilmaisussaan sekä tekstiä että käsiliikkeitä, mudria. Paikallisperinteistä lainasimme oikeiden härkien vetämän vaunun. Käytimme harjoituksissa kontaktivälineinä bambukeppejä, minkä olin oppinut jo Peter Brookilta ja Radu Penciulesculta. Se tapa on jäänyt Keralaan, ja bambuahan siellä riittää.”
Vuorovaikutus on toiminut myös toisinpäin: Tångeberg-Grischin ohjasi Intian vanhimman klassikon, Kalidasan sanskritinkielisen Sakuntalan, Kuopioon. Yhteistyö tanssija ja näyttelijä Narippatta Rajun kanssa tuotti muun muassa sooloesityksen Krishnan elämä, joka nähtiin Keralan jälkeen Kuopio tanssii ja soi -festivaalilla. Oltuaan pitkään Tångeberg-Grischinin oppilaana ja luottonäyttelijänä niin Suomessa kuin Intiassa Narippatta Raju on jo vuosikymmenet ohjannut energistä nykyteatteria kotimaassaan. Siitä saan hienon näytteen tälläkin kertaa.
Maya Tångeberg-Grischin tapasi aikoinaan Pohjois-Keralassa sattumalta brittiohjaaja Peter Brookin. Kumpikin oli seuraamassa ikivanhaa ritualistista theyam-tapahtumaa. Brook teki myöhemmin maineikkaan mammuttiohjauksensa Mahabharata, josta tehtiin myös kolmetuntinen elokuva. Itse menetin tällä kertaa theyam-neitsyyteni päästessäni ainoana eurooppalaisena tähän läpi yön kestävään akrobatiaa, tanssia, värikkäitä naamioita, tulta ja eläinuhreja yhdistelevään tapahtumaan.
”Brook etsi teatterin alkuperää. Häntä kritisoitiin myöhemmin ankarasti siitä, että hän käytti ohjauksissaan toisen kulttuurin yhteydestään irrotettuja elementtejä. Siis omi, kuten nykyään sanottaisiin. Missä raja kulkee, siitä pitää aina keskustella ja löytää yhteisymmärrys esiintyjien kanssa. Ja sveitsiläisohjaajana samaa pitää kysyä myös itseltään, yhtä hyvin Intiassa kuin Suomessa.”
Kyllä Aasia opettaa
Entä jos länsimaalainen katsoja ei yksinkertaisesti ymmärrä vaikkapa symbolisten käsiliikkeiden, mudrien, merkityksiä?
”Aasialaista teatteria ei pidä turhaan mystifioida, kuten tekivät kirjoituksissaan Antonin Artaud ja Odin-teatterin Eugenio Barba. Mudrat voivat olla tuntemattomia, ja silloin niiden merkitys on avattava muulla tavoin. Ne voivat olla myös aivan konkreettisia. Ei paikallinenkaan yleisö ymmärrä kaikkia käsieleitä. Mutta kun ne yhdistyvät vaikkapa Usha Nangyarin tapaiseen näyttelijyyteen, katsoja pääsee mudrista hyvinkin jyvälle.”
Maya Tångeberg-Grischiniä harmittaa, kun kulttuurien tuntemus kapenee. Aasia voisi opettaa nykyteatterinkin tekijöille, miten monipuolisesti ruumis voi puhua. Vuonna 2011 Teatterikorkeakoulussa valmistuneessa väitöskirjassaan hän perehtyikin fyysisen teatterin elekielen tekniikoihin. Nyt työn alla on englanninkielinen teos mudrien maailmasta.
Toivottavasti sekä tuleva opus että vuonna 2020 Sveitsissä julkaistu esikoisdekkari Süsser Tee, süsser Mord (Makeaa teetä, makeita murhia) saataisiin myös suomeksi. Maya Tångeberg-Grischin on sijoittanut rikosromaaninsa tapahtumat – yllätys, yllätys – Keralan värikkääseen teatterimaailmaan.
