Hiljaisuuden kaiut ja hauraat soinnilliset oliot luovat draamaa Salvatore Sciarrinon oopperassa Venere e Adone. Se laittaa myös antiikin myytin uusiksi: hybris saa palkkansa, ja Adoniksen tappavasta villisiasta tulee tarinan inhimillisin hahmo. Venetsian La Fenice esitti keskittymistä vaativaa nykyoopperaa turistikauden huippuaikana.
Salvatore Sciarrino on italialaisen nykymusiikin grand old man, oman tien kulkija, joka ei ole koskaan sopeutunut sodanjälkeisen modernismin dogmeihin. Hän on äänen alkemisti, joka käyttää musiikissaan paljon hiljaisuutta, hauraita sointitiloja ja fragmentaarisia aihioita. Joku on kuvannut hänen musiikkiaan ”yön akustiseksi teatteriksi”, jossa pimeästä nousee esiin luonnon ääniä, lintujen repliikkejä, tuulen suhinaa, oksien rasahduksia ja vaimeita huutoja.
Sciarrino hyödyntää soittimien monipuolisia soittotapoja kuten jousten hipaisuja, kopinoita, suhinaa ja hengitysääniä, mutta ne eivät kuulosta koskaan kokeellisilta vaan poeettisilta. Soinnin ja hälyn hienovarainen rajankäynti voi etäisesti muistuttaa Kaija Saariahoa, hiljaisuuden estetiikka taas Morton Feldmania.
Tämä minimalistinen tyyli (jolla ei ole mitään tekemistä amerikkalaisen minimalismin kanssa) sopii yllättävän hyvin oopperaan. Sciarrinolla on 11 lajityypin teosta, joista useimmilla on jokin kulttuurihistoriallinen kytkös. Lohengrin (1984) luo uusiksi Wagneria, Luci mie traditrici (1998) paneutuu renessanssisäveltäjä Gesualdon sieluun ja Macbeth (2002) päivittää Shakespearea.
Eniten säveltäjää on kiinnostanut antiikin myytit ja barokkimusiikki, mikä asettaa hänet italialaisten säveltäjien pitkään jatkumoon. Hän käyttää barokin eleitä ja retoriikkaa mutta dekonstruoi ne osaksi kokonaan uudenlaista kieltä.
Tämä kaikki tulee selkeästi esiin hänen uusimmassa oopperassaan Venere e Adone (Venus ja Adonis). Se kantaesitettiin Hampurin valtionoopperassa 2023, ja heinäkuussa se nähtiin ensimmäistä kertaa Italiassa, Venetsian Teatro La Fenicessä. Perinteikäs oopperatalo on yleensä turistikauden aikana esittänyt konservatiivista perusohjelmistoa kalliilla lippujen hinnoilla, mutta nyt Venetsian Biennaalin aikaan se liittyi nykytaiteen rintamaan. Hyvä niin.
Myytin uusi tulkinta
Säveltäjän itsensä yhdessä Fabio Casadei Turronin kanssa kirjoittama libretto perustuu Monteverdin lempirunoilijan Giambattista Marinon eepokseen L’Adone (1623). Siinä on yksi iso ero verrattuna antiikin tarinaan, jonka Ovidius kirjasi Muodonmuutoksissaan.
Marinon versiossa Venuksesta mustasukkainen Mars-jumala juonii Cupidon (Amore) kanssa niin, että Adoniksen nuoliviiniin ujutetaan rakkausnuoli. Kun Adonis ampuu villisikaa, tämä rakastuu tulisesti Adonikseen, suutelee häntä ja vahingossa lävistää pojan syöksyhampaallaan.
Oopperassa villisika on saanut nimekseen Il Mostro (Hirviö). Hänestä tulee oopperan sympaattisin hahmo, jonka eksistentiaalinen valitus – kuka olen, miksi olen erilainen – aloittaa teoksen. Adonis on hybrikseen vaipunut, turhamainen nuorukainen, joka itse aiheuttaa tuhonsa yrittäessään todistaa miehekkyyttään ja rikkoo ihmisyyden ja jumaluuden rajat.
Lopussa roolit kääntyvät päälaelleen. Hirviö muuttuu kukaksi (alun perin se suotiin Adonikselle), ja Adonis saa rangaistuksena Hirviön hahmon. Jumalat esitetään kylminä ja oikukkaina. He leikkivät ihmisillä ja tekevät testejä – ja ihminenhän aina sortuu.
Hiljaisuutta ja huokauksia
Ooppera käsittelee yleispäteviä teemoja: rakkauden katoavaisuutta ja kauneuden hetkellisyyttä sekä luonnon ja ihmisen suhdetta. Erotiikan ja kuoleman välinen yhteys on teema, joka liittää sen oopperan pitkään traditioon. Muodonmuutos on sekin tuttu elementti Sciarrinon tuotannosta. Musiikin pelkistyneet aihelmat tuntuvat jatkuvasti olevan katoamisen ja syntymisen rajatilassa.
Teksti on kauttaaltaan Marinon runoelmasta. Vaikka laulajat liikkuvat portaattomasti puheesta lauluun ja kuiskauksista huutoihin, teksti pysyy koko ajan keskiössä. Kuulija ei tosin aina tiedä, kuka puhuu – onko kyse muistoista vai todellisuudesta.
Musiikissa kaikki kumpuaa hiljaisuudesta: luonnon äänet, lehtien havina, askelten kaiut. Pitkin oopperaa toistuva, voipuvaan glissandoon päättyvä mottoaihe voi kuvata Hirviön tuntoja, ja se muistuttaa barokin retorisia huokauskuvioita. Toistuessaan se alkaa jäytää kuulijaa: mikään ei purkaannu vaan roikkuu kaipuussa Tristanin ja Isolden tapaan.
Muutenkin Monteverdin ja muiden italialaisen varhaisbarokin säveltäjien maailma tuntuu kohtausten rakentamisessa – ei suoraan vaan ikään kuin haamuna. Kun kuulostelu saa sitten loppupuolella vastakohdakseen dramaattisia parkaisuja, teho on valtava.
Kaikki leijuu avaruudessa
Georges Delnonin ohjaus on musiikin henkistä sikäli, että hiljaisuutta vastaa pimeys ja hämärä, josta tapahtumat piirtyvät esiin koreografisina, välähdyksenomaisina ja valojen rajaamina. Tunnelma on eteerinen, kaikki ikään kuin leijuu avauudessa.
Visuaalinen vaikutelma on hivelevä, varsinkin silloin, kun koko koristeellisen oopperatalon katto kruunuineen tulee valojen keinoin osaksi näyttämön maailmaa. Toisinaan olisin kaivannut ohjaukselta lisää tukea tarinan tunteille ja myyttisille ulottuvuuksille. Nyt vaikutelma on cool ja abstrakti, ehkä vähän liikaakin.
Baritoni Evan Hughes tulkitsi Hirviön sisäiset ristiriidat raastavasti ja toi mukaan sitä lihallisuutta, mitä lavatoiminnalta muuten puuttuu. Kontratenori Randall Scotting toi heleällä mutta samalla täyteläisellä äänellään esiin Adoniksenkaunosieluisuuden ja turhamaisuuden. Sopraano Layla Claire oli Venuksena yhtä aikaa jumalaisen etäinen ja tunteistaan tietoinen. Kent Nagano johti musiikin keskittyneesti ja hiljaisuuden intensiteettiä kuunnellen.
Suosionosoitukset olivat lämpimät. Vain muutama kuulija lähti katsomosta kesken.
