Teatterikorkeakoulun teatteritaiteen opiskelijoiden maisteritutkinnon lopputyönä valmistunut Kolme sisarta oli sunnuntaina päättyneen Tampereen Teatterikesän kotimaisia huippuja. Se oli lavastettu, puvustettu, dramatisoitu, ohjattu ja näytelty sellaisella intohimolla ja näkemyksellä, että sen tekijöistä kuullaan varmasti.
”Ajatus Moskovasta luvattuna maana ei ole enää viaton. Se on ladattu, hauras, häiritsevä”, kirjoittaa Alise Polacenkoohjaamansa Kolmen sisaren käsiohjelmassa. En ole varma, oliko se lopulta viaton Tšehovillakaan, siksi monitasoinen venäläisklassikon teksti on. Ja tästä monitasoisuudesta on Polacenko näyttelijöineen louhinut tarkan, ajankohtaisen ja suoraan sydämiin käyvän tulkinnan, joka ei selittele, vaan toimii. Päivityksen merkit on heitelty namupaloiksi sinne tänne: esimerkiksi kaupungissa majailevan prikaatin mahdolliseksi tulevaksi kotipaikaksi mainitaan Donetsk tai Butša.
Polacenko vastaa ohjauksen ja sovituksen lisäksi oivaltavan yksinkertaisesta lavastuksesta ja taitavasti liikkuvien näyttelijöiden puhuttelevasta koreografiasta. Liike viestii tässä esityksessä välillä niin voimakkaasti, että henki salpautuu. Havina Jäntin puvut kuvastavat olosuhteita ja persoonallisuuksia vaivattomasti, kirkkaasti.
Tampereen TT Frenckellin näyttämön etureuna on kolmen suuren seinämän sulkema. Kun esitys alkaa, seinämät vetäytyvät muodostaen huoneen ja paljastaen kuvan sisarista, jotka lepäilevät suurella karhuntaljalla onnitellen nuorimmaista, Irinaa (Jessica Penttilä), tämän nimipäivänä. Talja osoittautuu kuitenkin eläväksi karhuksi, jonka läsnäolo läpi esityksen on yhtä luontevaa kuin lemmikkikoiran. Karhu vain osoittautuu pikkuhiljaa kaikkea muuta kuin säyseäksi. Esityksen kohotettuun realismiin karhu sopii hyvin.
Tšehovin tekstin ikuista ajankohtaisuutta elää esityksessä myös ilman huutomerkkejä: Vuonna 1901 julkaistun näytelmän yläluokka on kaulaansa myöten filosofoivan saamattomuutensa ja päättämättömyytensä vankina samalla, kun sen ympärillä kumisee jo vallankumous. Armeijataustainen perhe vierailevine prikaatinkomentajineen ei tunnu olevan tietoinen yhteiskunnallisesta murroksesta ympärillään (tai sulkee siltä silmänsä), kuten ei nykyinenkään tarpeeksi hyvin toimeentulevien venäläisten ja eurooppalaisten joukko. Toisille Ukrainan sota on ”sotilaallinen erikoisoperaatio”, toisten mielestä maailma palaa aina toisaalla – ei koske meitä.
Nuorten teatterintekijöiden tulkinnassa yhteiskunnallisia kriisejä ei eritellä tarkemmin, mutta näytelmän loppupuolen tulipalosta otetaan kaikki metaforinen irti – se on sota ja se on maailmanpalo, jossa kuolee ihmisiä. Se myös erottaa suhteissaan umpisolmuihin menneet haaveksijamme kylmästi. Tahoillaan onnettomasti naimisissa olevien Mašan (Ronja Orasta) ja Veršininin (Aapo Puusti) pakahduttava kielletty suhde päättyy tylysti, viisas Olga (Heidi Finnberg) tyytyy tarjolla olevaan rehtorin virkaan, eikä nuori Irina (Jessica Penttilä) löydä rakkautta, eikä perhe muuta Moskovaan, johon alusta asti on haikailtu.
Vaikka Tšehovin tekstiä on jonkin verran sovitettu, lähtee esitys vahvasti alkutekstistä ja sen tarkasta luennasta. On riemastuttavaa, miten lukuisten Tšehov-tulkintojen loputon harras filosofeeraaminen on löytänyt paikkansa: yleisöä ei pysäytetä pitkien pohdintojen ääreen, ne paasataan ohimennen kuin mikä tahansa sosiaalinen luennointi, jonka tarkoitus on pitää yllä uskoa, että tässä ollaan aktiivisesti olemassa.
Alkoholisoitunut varuskuntalääkäri Tšebutikin (Tommi Korpela) saa esittää kyyniset lausuntonsa painokkaammin, samoin kuin käytännöllisiä havaintoja tekevä sivistynyt ja filosofoiva Veršinin. Hän muuttuu alun ihailusta nauttivasta seurustelu-upseerista vastuutakin kantavaksi isäksi. Hän myös muistuttaa, että työtä pitäisi tehdä tuleville sukupolville, joiden on selvittävä väistämättömän muutoksen kourissa, eikä se tässä tulkinnassa kuulosta pelkältä maalailulta.
Korpela tekee lääkäristään hahmon, joka ei vie tilaa muilta. Tšebutikin ilmestyy lavalle hassu hattu päässään ja katonrajasta, vähän kuin kotitonttu. Luovuttanut ja onnetonta rakkauttaan sisarten äitiin edelleen hautova lääkäri on kuin varoitus siitä, miltä sisarten ja heidän ystäviensä tulevaisuus saattaa näyttää. Tarvittaessa suusta saattaa pudota kuitenkin kokemuksen aateloima viisaus.
Nuorten näyttelijöiden fyysinen energia on riemukasta esityksen alusta loppuun. He tanssivat, hyppivät, taiteilevat huonekaluilla, kantavat toisiaan, heittäytyvät. En hetkeen unohda säkenöivän Ronja Orastan Mašaa kirjaimellisesti kiipeilemässä seinille tulipunaisessa puvussaan, kun Veršinin on tunnustanut rakastuneensa häneen. Tai sosiaalisesta arvostuksesta Veršininin kanssa kilpailevaa opettaja Kulyginia (Yosef Nousiainen) hyppäämässä suorilta jaloiltaan yli metrin korkuiselle pöydälle. Näen vieläkin silmissäni Rebecca Nugentin Natašan painelevan lavan poikki kapalolapset kummassakin kainalossa kuin Suomi-elokuvien Justiina.
Vielä on lisättävä Heikki Turpon äänisuunnittelu ja musiikki, joka kantaa tunnetiloja vaikuttavasti mutta ei alleviivaavasti. Esityksen energiat on kanavoitu juuri sinne, minne pitääkin.
Tampereen Teatterikesä: Kolme sisarta. Teksti Anton Tšehov. Suomennos työryhmä. Ohjaus, sovitus, lavastus ja koreografia Alise Polacenko. Dramaturgia Kirmo Komulainen. Valosuunnittelu Saana Hannonen. Äänisuunnittelu Heikki Turppo. Pukusuunnittelu Havina Jäntti. Esiintyjät Ronja Orasta, Jessica Penttilä, Heidi Finnberg, Rebecca Nugent, Aapo Puusti, Väinö Lehtinen, Yosef Nousiainen, Petteri Hautala, Ville Hilska (vier.) ja Tommi Korpela (Q-teatteri). Tuotanto Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu ja Q-teatteri. Esitys TT Frenckellissä 6.8.2026. Ensi-ilta Puoli-Q:ssa helmikuussa 2026.
