György Ligetin Le Grand Macabre Musiikkitalossa 24.8. Radion sinfoniaorkesteri, Helsingin kamarikuoro ja solistit, joht. Nicholas Collon. Helsingin juhlaviikot.
Vihdoinkin: György Ligetin Suuri makaaberi sai pahasti myöhästyneen ensi-iltansa Suomessa. Absurdin oopperan todellisista arvoista on kiistelty sen kantaesityksestä vuodesta 1978 lähtien, mutta hulluksi tulevan maailman kuvaajana se on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Koska kyseessä on karnevalistinen farssi, teatterin kaikkia keinoja käyttävä ohjaus olisi ollut paikallaan. Kansallisooppera ei ole hoitanut tässä tehtäväänsä, joten Helsingin juhlaviikot paikkasi aukkoa viitteellisellä näyttämötoiminnalla ryyditetyllä konserttiesityksellä. Sekin toimi, vaikka vähän nälkä jäi.
Suuri makaaberi on apokalyptinen farssi, kuoleman karikatyyri, seksuaalinen komedia, poliittinen satiiri ja oopperan parodia – aina tulkinnan painotuksista riippuen.
Teoksen maailmana on kuvitteellinen Breughelland, mikä viittaa Pieter Bruegheliin ja tämän groteskeja kansanjoukkoja, kuolemaa ja juopottelua kuvaaviin maalauksiin. Teoksessa odotetaan maailmanloppua, jota ei koskaan tapahdu; sitä edustava hahmo on huijari. Baijerin valtionooppera tiivisti tuotantonsa yhteydessä Suuren makaaberin lopputuleman osuvasti: kuolema on kuollut, jäljelle jää elämä.
Teos ei ole suoraviivainen poliittinen allegoria, mutta totalitarismin pilkka on siinä vahvasti läsnä – olihan Ligeti itse Unkarissa elänyt natsi- ja myöhemmin kommunistisen diktatuurin kokemukset läpikäynyt säveltäjä. Oopperan hahmot, kuten Gepopo, Musta ja Valkoinen ministeri sekä avuton Go-Go, muodostavat vallasta groteskin kuvan.
Nykyään siinä voidaan nähdä satiiria apokalyptisesta uutisoinnista ja tavasta käyttää pelkoa ihmisten hallitsemiseen. Naurettavista hahmoista on helppo löytää poliittisen reaalitodellisuuden vastineita, ja musiikin mekaaninen kulku ohjaa teknologiauskollisia ihmisiä.
Ligeti nimitti teostaan antioopperaksi, mutta silti hän lainaa oopperan historiaa laajasti, sekä kunnioittavasti että ironisoiden. Autontorvien tööttäysalkusoitto viittaa Monteverdin Orfeoon, ja monien solistien raivokkaat koloratuurit myöhempään barokkioopperaan; Rossinilta ja monelta muulta kuullaan suoria sitaatteja tai fragmentteja. Postmodernin vipellyksen pohjalla on kuultavilla myös Ligetin 1960-luvun mikropolyfonista tyyliä.
Päällimmäiseksi Helsingin juhlaviikkojen esityksestä jäikin mieleen musiikillinen toteutus, loistavat solistit ja Radion sinfoniaorkesterin briljantti soitto. Kapellimestari Nicholas Collon käsitteli mellastavaa ja sinne tänne sinkoilevaa tekstuuria pikemmin ilmavasti kuin meluisasti, ja näin yksityiskohtien rikkaus ja kontrapunkti tulivat esiin selkeämmin kuin monessakaan näyttämöllisessä oopperaesityksessä.
Musiikkitaloa otettiin varsinkin toisessa näytöksessä haltuun myös tilallisesti, mikä toi mukaan kaivattua spektaakkelin henkeä. Vasket ja Helsingin kamarikuoro oli sijoitettu usein parville, mikä tehosti apokalyptistä parodiaa, ja muutamassa kohtauksessa muusikot liikkuivat myös käytävillä kuin jokin hullu komeljanttarien kulkue.
Alkupuolella kuitenkin tuli mieleen, ettei ohjaaja Fredrik Wake-Walker oikein tiennyt, mitä konserttitalon olosuhteissa tekisi. Puhujapönttö keskellä lavaa oli arvoitus, koska sitä ei mihinkään käytetty – paitsi täysin turhiin alkuspiikkauksiin. Lapsisotilaiden pyssyleikit olivat moraalisesti kyseenalaisia. Lavatoiminnasta jäi usein vähän keskeneräinen maku – ehkä harjoitusajan vähyydestäkin johtuen.
Visualisoija Sasha Balmazi-Owenin hauskin idea oli sitoa rakastavaiset Amanda ja Amando yhteisen puvun sisään. Muuten nähtiin aika tyypillisiä palloasuja, jättinukke, hopeista kimallusta ja karnevaalikrääsää.
Solistit kuitenkin heittäytyivät hahmojensa nahkoihin ja tilanteisiin täysillä. Rooleista mieleenpainuvimpia on koloratuurisopraanolle kirjoitettu salaisen poliisin päällikkö, joka kiekuu koloratuurejaan maanisesti. Sarah Aristidou oli roolissa virtuoosi paikallaan.
Maailmanloppua ilmoittamaan saapuva Nekrotzar tasapainoilee mustan huumorin ja pelottavuuden välillä, ja Leigh Melrose tummine baritoneineen onnistui tässä mainiosti. Heidi Melton komenteli ja temmelsi Mescalinana kuin paraskin lady domina, ja hänen alistuva siippansa Astradamors oli Karl Humi. Sadomasokistinen pari hykerryttää.
Wolfgang Ablinger-Sperrhackella on juuri oikea buffotenori ja komediallisia kykyjä juopon Piet vom Fassin rooliin. Kontratenori Andrew Watts oli suurenmoisen heleästi laulava prinssi Go-Go, poliittisen leikkikentän keskellä pyörivä avuton nukkehallitsija.
Amanda ja Amando ovat toisiinsa takertuva pari, joka edustaa oopperan utopistista puolta. Heidän musiikkinsa on mikropolyfonisesti yhteen kudottua ja puhtaita intervalleja tihkuvaa, ja Elisabeth Freyhof ja Jingjing Xu toivat tämän puhtauden esiin kutkuttavasti.
Suuren makaaberin solisteilta vaaditaan suurta rytmistä tarkkuutta, sillä orkesteri ja lauluosuudet kulkevat usein mutkikkaissa polyrytmisissä kudoksissa. Juhlaviikkojen esitykselle oli tähän nähden sangen vähän harjoitusaikaa, mutta hienosti koko tiimi haasteesta selvisi. Perjantaina esitys vierailee Berliinin Filharmoniassa Musikfest Berlin -tapahtuman avajaiskonsertissa.
