Aasialainen kulttuuri on jäänyt pahasti aliedustetuksi Helsingin tarjonnassa, vaikka kiinnostus sitä kohtaan on suurta – enkä puhu vain Japanin populaarikulttuurin herättämästä buumista. Tapa, jolla Aasiassa luodaan perspektiiviä universaaleihin teemoihin oman kulttuurin viisauksista käsin, olisi avartavaa tympeään nationalismiin umpeutuvassa ilmapiirissä.
Taiwanilainen Cloud Gate Dance Theater on kiinankielisen alueen ensimmäinen nykytanssiryhmä, ja se on visuaalisilla ja runollisilla teoksillaan valloittanut maailmaa jo vuosikymmeniä. Oli jo korkea aika saada tämä huippuryhmä ensimmäistä kertaa Suomeen. Juuri tällaisissa, uusia ovia avaavissa vierailuissa olisi mielestäni Helsingin juhlaviikkojen tehtävä eikä suomalaisten iskelmä- ja pop-artistien tylsässä kierrätyksessä Huvilassa.
Cloud Gate Dance Theaterin liikedesign on aina ollut yhdistelmä kiinalaisen kulttuurin perinteitä, kuten taistelutaitoja, terveysharjoitteita, kalligrafiaa ja taolaista meditaatiota, yhdistyneenä klassisen baletin ja nykytanssin elementteihin. Teokset ovat ottaneet inspiraatiota kiinalaisista myyteistä, historiasta, kansanperinteestä ja luonnosta.
Ryhmän perustaja Lin Hwai-min muokkasi tästä kaikesta esteettisen, runollisen ja visuaalisuudellaan häikäisevän tyylin. Olen nähnyt hänen teoksiaan Taipeissa ja Lontoon Sadler’s Wellsissä, ja niistä jäi parhaiten mieleen Rice, jonka temaattisena ideana olivat Chishangin kuuluisat riisipellot. Musiikkina oli vanhoja taiwanilaisia lauluja, joihin yleisö Taipeissa yhtyi. Ihmisen ja maan suhde ja elämän kiertokulku tulivat koskettavasti esiin.
Cheng Tsung-lung seurasi häntä taiteellisena johtajana vuonna 2020, ja se merkitsi muutosta myös estetiikassa. Hän toi mukaan nykymaailman urbaania särmikkyyttä ja digitaalista tekniikkaa suurine LED-näyttöineen. Teoksessaan WAVES hän on kokeillut tekoälyn ja tanssijoiden hermosähköisten signaalien hyödyntämistä musiikin ja liikkeen luomisessa.
Helsingin juhlaviikoille Tanssin taloon ryhmä toi Chengin teoksista ehkä kuuluisimman, nimeltään 13 Tongues. Siinä koreografi ottaa lähtökohdakseen Taipein katukulttuurin ja Bangkan (nykyinen Wanhua) kuuluisan tarinankertojan. Hän loihtii kertomuksiinsa kokonaisen kaupungin arkisine askareineen, juhlineen, väkivallan varjoineen ja taolaisine rituaaleineen.
Uskonnollinen ja maallinen, todellinen ja kuvitteellinen yhdistyvät katujen kollektiivisessa muistissa, ja tämä fantasiamaailma puhkeaa vangitsevasti esiin Chengin teoksessa. Kohtaukset seuraavat toisiaan muistojen ja mielikuvituksen vuolaana virtana. Tarinoiden myötä esiin nousevat myös alitajuiset pelot, mutta kollektiivisuuden voima kannattelee. Siinä on kaupungin sielu.
Tanssijat muodostavat yhtenäisiä organismeja, aaltoilevia rivistöjä ja rinkejä. Se muistuttaa Lin Hwai-minin luomia arkaaisia rituaaleja, mutta nyt ilme on levottomampi ja särmikkäämpi. Soljuva liike muuttuu paikoin räjähtäviksi, pelottaviksi purkauksiksi. Niissä on paitsi taistelutaitojen perua, myös modernin katutanssin vaikutteita. Tästä kertovat erityisesti soolo-osuudet, joissa tanssija tekee temppujaan muiden katsoessa ringissä ympärillä.
Vastakohtana on myös hivelevän kauniita ja meditatiivisia kohtia, kuten koko ryhmän hidastuksia ja pysähdyksiä. Tanssijat eivät vain tanssi, vaan ääntelehtivät ja laulavat. Kalligrafia tulee mukaan kohtauksessa, jossa tanssijat resitoivat rituaalimaisesti, ja kiinalaiset merkit vilistävät lattialta seinille. Paikoin koko tanssi muuttuu kuin eläväksi kalligrafiaksi.
Alun lähes pimeydestä teos alkaa vähitellen avautua väreiksi, jotka hehkuvat niin projisoinneissa kuin puvuissa. Näyttämölle ilmestyy muun muassa valtava karppi – visualisoinnin ainoa konkreettinen elementti. Keskeisessä käänteessä neonvärein hohtavaan asuun pukeutunut tanssija kohoaa yliluonnolliseksi olioksi, jota muut kannattelevat.
Paikoin kuitenkin tuntuu, että Cheng on luottanut tanssin ja visuaalisuuden voimaan niin, että teoksen dramaturgia ei kanna. Tarinat eivät muodosta kokonaisuutta. En aina myöskään pitänyt Lim Giongin musiikista. Se hyödyntää taiwanilaisia elementtejä, mutta ne olisivat saaneet olla enemmän pinnalla. Nyt ne paikoin hukkuvat voimakkaaseen digitaaliseen käsittelyyn, joka paikoin yltyy korvia riipiväksi, sirkkelimäisesti leikkaavaksi.
Tanssijoiden huikeat, monipuoliset taidot ja kaikessa näkyvä yhteishenki kuitenkin vievät voiton. Loppua kohden yhteinen rytmivimma yltyy kuin kunnon tanssibileissä konsanaan. Ilo korvaa kaupungin kujien pimeät varjot, ja illasta poistuu hyvillä mielin.
