Kollega Olli Virtaperko kirjoitti Rondoon nro 10 nasevan artikkelin otsikolla ”Vastuuton taiteilija”. Samaa teemaa sivusivat Kimmo Hakola kolumnissaan ja Harri Kuusisaari pääkirjoituksessaan. On helppo yhtyä näihin ajatuksiin taiteilijan ryhtymisestä yhteiskunnalliseen toimintaan. Ne palauttivat mieleen omakohtaisen kokemuksen merkittävästä, jo suljetusta yhteiskunnallisesta laboratoriosta, jossa taide-elämäkin oli osallisena.
Tein ensimmäisen matkani Neuvostoliittoon keväällä 1961. Matka oli virallinen ja siitä alkoi Suomen ja itäisen naapurimaan välinen joitakin vuosia kestänyt säveltäjävaihtovierailu. Hrustshevin aikaiseen valtakuntaan rakennettiin yhä touhukkaasti kommunismia. Taiteilijoita velvoitti sosialistinen realismi ja sen vaatimukset ulottuivat myös säveltäjiin. Kansakunta toi mieleen jättimäisen muurahaiskeon, johon jokaista velvoitettiin kantamaan kortensa ja sillä tavoin edistämään maan kehitystä kommunistiseksi. Itse asiassa siinä samalla kehitettiin maan eliitin eli kommunistisen puolueen valtaa ja sen jäsenten hyvinvointia.
Vaikutusvaltaista säveltäjäliittoa johti Tihon Hrennikov (jonka myös tapasin), hän kuului puolueen ylärakenteisiin ja piti järjestystä omassa joukossaan. Niinpä musiikin tekijät (myös musiikkitiedemiehet) tuntuivat jakautuneen kahteen kategoriaan. Oli ”virallisia”, etabloituneita säveltäjiä, joiden kanssa tapaamisia järjestettiin (ja joita valittiin Suomeen vaihtovierailulle), mutta myös niitä muita, joiden tapaaminen vaati oveluutta ja erityisjärjestelyjä. Sillä tavoin pääsin yhteyteen mm. Gubaidulinan, Schnittken ja Arvo Pärtin kanssa. Tosin tuossa virallisessakin säveltäjäjoukossa tunnelma repesi helposti (muutaman votkaryypyn jälkeen) vallitsevan taidepolitiikan irvailuun. Eikä se edes niissä olosuhteissa vaikeaa ollut; kaskuilla kun on kyky (muka hyväntahtoisesti ja vaarattomasti) paljastaa absurdista tilanteesta jotain keskeistä ja oleellista.
Tietenkään edellä kerrotulla ei ole tekemistä oman maamme nykyisen poliittis-kultturellisen tilanteen kanssa. Kun näitä osallistumisvaatimuksia kuitenkin esitetään, minusta taiteen tekemisessä unohdetaan jotain hyvin oleellista: unohdetaan, että taiteen tekijät viljelevät sitä toista sarkaa. Se saattaa aikamme viestintähulinassa tuntua näkymättömältä, kuulumattomalta, ja kuitenkin sillä on aina ollut tärkeä tehtävä ihmisen kasvamisessa. Lainaan tähän Lassi Nummea: ”Kukkaketo kukkii, se on hyvin tehoton toimimaan viljapeltona. Mutta kukkakedon tehtävässä se on itse asiassa perin tehokas; tulvii tuoksuja, kutsuu sorkka- ja kavioeläimiä, mehiläisiä ja runoilijoita hyödyllisiin toimiinsa: keräämään hunajaa, kuljettamaan siitepölyä, märehtimään, runoilemaan.”
Aulis Sallinen
