.
Kuka tuntee edes yhden mainituista oopperoista? Hämmentävän suuri osa ranskalaista oopperataidetta on painunut unohduksiin, oli kyse sitten barokista, vallankumouksen ajasta, opéra comiquesta tai grand opérasta. Sikäläinen perinne on sisäsiittoisempaa eikä niin helposti lähestyttävää kuin italialainen, mutta kyllä laiminlyönnistä voi syyttää myös esitysten tarjoajia. Véronique Gensin levy sisältää niin verevää musiikkia 1800-luvun lopun ranskalaisista oopperoista, ettei sen vastaanottamiselle pitäisi olla mitään esteitä.
Levy sai International Classical Music Awards -palkinnon vuoden 2017 parhaana vokaalilevynä. Sen teema on kiinnostava: Gens on valinnut aarioita pyhimyksiltä, mystikoilta ja muilta sisäisten näkyjen näkijöiltä. Monet kohtauksista ovat hallusinaatioita, joissa sankari tulee tietoiseksi omasta uhrautuvuudestaan ja lankeaa ääritilaan.
Mukana on tunnettujen oopperasäveltäjien kuten Massenet’n ja Bizet’n vähemmälle huomiolle jääneitä teoksia, mutta myös koko joukko kaanonista pudonneita nimiä. Genret ulottuvat vakavasta ja koomisesta oopperasta oratorioon ja kantaattiin. Värit ja tunnelmat assosioituvat saman ajan symbolistiseen kuvataiteeseen. Musiikissa toistuvat ylikypsän tummat öljyvärit, kirkonkellot, taivaalliset kuorot, fanfaarit ja kohtalonomaisuus.
Levyn aloittaa aaria Alfred Bruneaun Geneviévestä (jonka myös Schumann on säveltänyt). Aariassa neito hyväksyy marttyyrin kohtalonsa maansa pelastamiseksi, ja alun hermostunut epäily laukeaa upeaan, laajakaariseen melodiaan. Sama kehitys toistuu monissa numeroissa: sisäistä kamppailua seuraa itsensä ulkopuolelle nouseva rauha tai ekstaasi.
Silti raja hurskauden ja aistillisuuden välillä on veteen piirretty. Niin Saint-Saënsin Etienne Marcelin sankaritar kuin Davidin Lalla-Roukh eivät uhraa rakkautta pyhyydelle vaan vaalivat sitä kaipauksen muodossa. Jeannen aaria Godardin oopperasta Les Guelfes on esimerkki Fin de siécle -ajan muodista yhdistää mystiikkaa ja erotiikkaa.
César Franckin oratoriossa Les Béatitudes Neitsyt Maria näkee näyn poikansa uhrautumisesta, ja musiikin romanttiset syöverit korostavat hänen inhimillisyyttään. Niedermeyerin Stradella näkee painajaisessa Jumalan rangaistuksen toteutuvan juuri ennen häitään, ja musiikin takaa-ajokuviot sysäävät hahmon hulluuden partaalle. Levyn päätteeksi hurmioitunut kirkkaus kuitenkin voittaa Franckin Rédemption-oratorion myötä.
Monet ranskalaisen oopperan koloratuurihulluudet jäävät ohjelman ulkopuolelle, koska Veronique Gens ei edusta sitä fakkia. Hänellä on persoonallisen vibraton omaava ääni, jossa on sopiva ripaus savun kitkeryyttä. Hänen taitonsa tasapainottaa etäännytystä ja eläytymistä on avain näissä ääritiloissa onnistumiselle. Jos hän menisi askeleenkin pidemmälle psykorealistiseen kiihkoon, se kääntyisi helposti banaaliudeksi, ja liiallinen hurskaus taas olisi pliisua. Balansointi onnistuu myös Hervé Noquet’n johtamalta Münchenin Rundfunkorchesterilta, joka luo musiikkiin rikasta maalauksellisuutta. Erityisesti Massenet’n vuolaiden melodioiden parissa Gensin sopraano puhkeaa myös lyyriseen lämpöön.
Harri Kuusisaari
