Opiskeltuaan Berliinissä 1912 orkesterinjohtoa Toivo Kuula (1883-1918) sävelsi kotimaahan saavuttuaan Etelä-Pohjalaisen sarjan nro 2 op. 20. Kappaleessa risteytyvät Kuulan kansanmusiikin keräystyössä aktivoimat folk-vaikutteet ranskalaisimpressionistisiin herätteisiin, jotka on kuitenkin istutettu aiheidensa kautta suomalaiseen maaperään. Häämenoihin ja morsiamen saapumiseen liittyvä Tulopeli, kansanomaiseksi käännetty hovitanssi Minuee, sekä vaatimattomat elämänolot hyvin tunnistava Orpolasten polska edustavat orkestraaliseksi laajennettua kansanperinnettä.
Sarjan toinen ja viides osa, Metsässä sataa ja Hiidet virvoja viritti, tutkailevat samoja maisemia, mutta eri näkökulmasta ja ilman ihmisten pyrintöjä. Metsässä sataa raottaa salaisuuksien verhoa jäljittelemällä ”sateen kihinää” ja ”puitten huminaa”, kuten säveltäjä luonnehti. Hiidet virvoja viritti on sarjan laaja finaali, itsenäinen orkesterirunoelma, jossa Kuula maalaa eksoottisin värein monista yksinlauluistaan tuttua teemaa, luonnosta ja aistien maailmasta kumpuavaa outoa ja vastustamatonta houkutusta.
”Kunpa saisi tuota kontrapunktia isketyksi kalloonsa, niin sittenhän sitä kelpaisi, mutta kovin vähän vielä luotan itseeni siinä” kirjoitti Kuula kotiin Italiasta. Orkesterille vuonna 1909 sävelletty Preludio ja fuuga op. 10 oli kisällinnäyte, jossa oppi näyttää uponneen hyvin Kuulan kalloon.
Preludio lähtee liikkeelle pizzicatosäestyksen kuljettamana, mutta kerrontaan liittyy Kuulalle ominaisia balladimaisia sävyjä ja tummia orkesterivärejä. Teoksen pääosassa on järeä fuuga, jota Kuula kehittelee monien harjoitteiden lunastamalla päättäväisyydellä ja arvokkuudella. Lopussa teos tiivistyy ylevään duurisointuun, josta klarinetin kadensoivan soolon kautta päästään loppukaneettiin.
”Kuules Toivo, tätä laulua lauletaan nyt ensimmäistä kertaa ja tätä laulua lauletaan nyt viimeistä kertaa”, ilmoitti Heikki Klemetti säveltäjälle Kullervon laulun harjoituksissa. Toisin kävi, mutta Kuula osasi vaatia paljon kuoroiltaan. Nuijamiesten laulun fortissimot puristivat mehut entisaikain täysjännitteisesti laulavilta urhoilta, saati sitten nykyisiltä.
Kuulan suosituin mieskuorolaulu Virta venhettä vie (Eino Leino) syntyi vuonna 1906 Bolognassa, mutta YL hylkäsi teoksen korjaten virheen seuraavana vuonna. ”Tässä voi puhua runoilijan ja säveltäjän ihanteellisesta yhteistyöstä. Polyfoninen sävelkulku, johon liittyvät ihanan ilmeikkäät melodiat kaikissa äänissä, korostaa monitahoisen, mutta sittenkin uomassaan kulkevan virran tunnelmaa”, kirjoitti laulua kymmeniä kertoja esittänyt akateemikko Tauno Nurmela.
Kuulan mieltymys impressionismiin kuuluu monissa lauluissa, jotka luotaavat mehevästi mieskuoron sointimaailmaa, matalaa rekisteriä ja voimankäyttöä. Täällä Kuulan perusvire on usein optimistinen.
Vapauden laulu Eino Leino runoon päivitti isänmaallista tematiikkaa Ukko-ylijumalan ja Louhen kaksinkamppailuna. Siinä vastaperustettu mieskuoro marssii valoa tuovana etujoukkona: ”Astuvi urhot, ukkonen jyskää: Katso, jo Pohjolan portit ne ryskää, sortuvi, murtuvi, kaikuvi soitto, sankarit laulaa: päivän on voitto!”
Antti Häyrynen
