RDO 190 Menestykseen Linnun siivin

RDO 190

Hannu Lintu edustaa kapellimestarina suomalaista koulukuntaa, jolle partituurin huolellinen toteuttaminen on kaiken lähtökohta. Mutta häneltä löytyy myös räjähtävää temperamenttia, joka kaivaa esiin musiikilliset jännitteet, sekä arkkitehtuurin tajua, joka jäsentää suuret kokonaisuudet. Hänen ohjelmistonsa on painottunut romantiikkaan ja siitä uudempaan musiikkiin, mutta moni muistaa Linnun myös esimerkiksi tulisieluisena Beethoven-tulkkina.

Linnun työ uuden musiikin parissa on ollut todella vaikuttavaa. Sävellyksen kohtaloon vaikuttaa paljon se, millaisen lähtölaukauksen se kantaesityksessään. Suomalaiset säveltäjät tietävät olevansa hyvissä käsissä, kun uuden sävellyksen ensiaskelista vastaavat Lintu ja Radion sinfoniaorkesteri. Koko olemassaolonsa aikana RSO on kantaesittänyt pitkälti yli 500 teosta.

Uusien teosten ohella Lintu on taistellut jatkuvasti unohdettujen tai syrjäytettyjen sävellysten puolesta. Niiden joukkoon kuuluu Erkki Melartinin (1875-1937) Traumgesicht op. 70 (”Unikertomus”), joka esitettiin Pietarissa 1910, mutta jäi sivuun yli 80:ksi vuodeksi. Melartin kuvasi orkesterirunoaan ”hirvittävän vaikeaksi”, mutta RSO ja Linnun levytys vuodelta 2016 paljastaa symbolistis-impressionistisesti sävyttyneen mestariteoksen.

RSO:n konserttikautta 2018-19 on hallinnut yleisömenestykseksi osoittautunut Mahlerin sinfonioiden sarja. Siitä saatiin ennakkomaistisia vuonna 2015, kun Lintu ja RSO levyttivät Mahlerin ensimmäisen sinfonian. Levyllä kuultiin myös sinfonian toiseksi osaksi ajateltu Blumine-osa, jonka säveltäjä myöhemmin hylkäsi. Bluminesta on tullut harvinaisuus, jonka uljaan myöhäisromanttisen soinnin RSO saa hehkumaan. Jouko Harjanteen Mahlerin kolmatta sinfoniaa ennakoiva trumpettisoolo täydentää kuvan.

Sibelius kuuluu luonnollisesti suomalaisten orkesterien lähetystehtäviin ja säveltäjän 150-juhlien yhteydessä Lintu ja RSO julkaisivat dvd-versiot (Arthaus) seitsemästä sinfoniasta. Niissä pääsee seuraamaan myös Linnun kotimaista keskimäärää vauhdikkaampaa elekieltä. Pohjolan tytär levytettiin pari vuotta aiemmin Sibeliuksen Lemminkäis-legendojen kanssa. Tulkinta on tyypillisesti intensiivinen, soinniltaan ja yksityiskohdiltaan tarkka, sekä enemmän runoelman älykästä ja tiivistä rakennetta palveleva kuin myyttistä epämääräisyyttä kuvastava.

Magnus Lindbergin Al Largon (2010) kantaesitti ja levytti ensimmäiseksi teoksen tilaaja, New Yorkin filharmonikot. Linnun ja RSO:n sacd-levytys ilmestyi vuonna 2016. RSO on ollut niin monien Lindbergin orkesterispektaakkelien koti, että orkesterille tämä lähemmäs puolituntinen virtuoosinäytös edustaa eräänlaista musiikillista äidinkieltä.

Teoksen otsikko ei viittaa hitaaseen tempoon, vaan enemmänkin rannattomaan ulappaan. Sen pinta kihisee toimintaa ja värejä ja vasta syvällä orkesterissa kasvaa ja kehittyy hitaampi liike. Hannu Linnun kyvystä yhdistää yksityiskohtien ja tapahtumien rikkaus vakuuttavaan suurmuotoon löytyy tuskin parempaa esimerkkiä – samoin Radion sinfoniaorkesterin taidosta toteuttaa nuo näyt.

Antti Häyrynen

 

 

Edellinen artikkeliSisältö 03 2019
Seuraava artikkeliKarita Mattila on eronnut