Johannes Brahms (1833-1897) sävelsi neljännen ja viimeisen sinfoniansa vuosien 1884 ja 1885 kesinä, jotka hän vietti Mürzzuschlagissa Steiermarkissa.
Sinfonian herättämän ensivaikutelman välitti tuoreimmin säveltäjän ystävätär Elisabet von Herzogenberg: “Outo ja ihmeellinen teos… Sitä ei voi olla kuuntelematta herpaantumatta, ihmettelemättä sen nerokkaiden ratkaisujen rikkautta ja ihmeellistä valaistusta, jokaista yksittäistä rytmistä, harmonista ja soinnillista käännettä… siinä on valtavasti kaikkea, josta voi iloita kuten tutkimusmatkailija tai tiedemies saadessaan paljastaa Sinun luomuksesi salaisuudet!”
Neljännen sinfonian osista kaikki scherzoa lukuun ottamatta nojaavat barokkisiin variaatiomuotoihin, eikä muunteleminen ole kolmannellekaan osalle vierasta. Viime vuosisadan lopun sonaattimuotoisiin jännitysnäytelmiin tottuneesta kuulijasta teos saattoi vaikuttaa toisaalta karulta ja arkaaiselta, toisaalta tiheäksi kudotulla motiiviverkostollaan ja ristikkäisillä viittauksillaan akateemiselta ja tekniseltä.
Brahms löysi tässä teoksessa sinfoniselle ajatukselleen lopullisen muodon, johon ei enää tarvinnut tehdä lisäyksiä. Teoksen rakenne oli saavuttanut pitkään haetun tasapainon, orkestraatio oli sulautunut yhteen tematiikan kanssa, uudet ja vanhat sävellystyylit hitsautuneet kiinni toisiinsa. Tulemisen ja menemisen tilalle oli vaihtunut oleminen, kaikessa rikkaudessaan, monimuotoisuudessaan ja väliaikaisuudessaan. Synkän finaalipassacaglian jälkeen Brahmsin maailma oli valmis, kaikille tunnistettava, mutta etenkin pohjoisille kansoille peräänantamattomuudessaankin sovelias samaistumisen kohde.
Brahms oli kotoisin proletaarisista oloista Hampurista ja sai vain vähän muodollista koulutusta. Vuonna 1879 Brahms vihittiin Breslaun yliopiston kunniatohtoriksi ja vastapalvelukseksi syntyi Akateeminen juhla-alkusoitto op. 80. Brahms otti aiheeseensa kansanomaisen, hieman ironisenkin näkökulman, vaikka olisi vallan hyvin osannut laatia näihin tarkoituksiin tyypillisen muotorakenteiden ja musiikillisen retoriikan tutkielman.
Valoisan ja dynaamisen olemuksensa alkusoitto sai vanhoista ylioppilaslauluista, joihin Brahms oli tutustunut lähinnä ravintolaympäristössä. Teoksen päättävä Gaudeamus igitur on suomalaisillekin tuttu ja tuo akateemisen juhlintaan alkuperäistä riemuntunnetta.
Traaginen alkusoitto syntyi vuonna 1880 Breslaun yliopistolle kiitokseksi edellisvuonna myönnetystä kunniatohtorin arvosta. Vaikka säveltäjä ei ole ilmoittanut traagisuuden aihetta, niin jäljet johtavat Goetheen ja Faust-runoelmaan. Brahmsin monumentaalinen ja dramaattinen alkusoitto kamppailee kuitenkin enemmän traagisten ideoiden kuin konkreettisten aiheiden kanssa.
Antti Häyrynen
