Levyn teemoina ovat lohdutus ja sen olennaisena vastaparina suru. Romantiikan taiteessa surua käsiteltiin usein melankolian kautta. Melankoliaa pidettiin kauniina, jopa tavoiteltavana mielentilana. Johannes Brahmsin (1833–1897) musiikin emotionaalinen sisältö on hyvin moniulotteinen, mutta melankolia on usein läsnä hänen teoksissaan – olivatpa ne duurissa tai mollissa, kuten tällä levyllä olevista balladista ja intermezzosta kuulee. Jean Sibeliuksen (1865–1957) suurimmassa kansainvälisessä menestysteoksessa Valse triste (1903–04) melankoliaan yhdistyvät myös nostalgiset ja dramaattiset elementit, jotka syventävät teoksen tunneskaalaa. Levyn ohjelmassa teos edustaa surua dramaattisimmillaan. Arvid Järnefeltin (1861–1932) Kuolema-näytelmään alun perin sävelletty teos on itsessäänkin kertomuksellinen, mutta sen voi kuunnella myös ajattelematta viittauksia näytelmätekstiin – draamana ilman tarkkoja merkityksiä ja symbolina jostain sanattomasta.

Brahms sai vuonna 1854 säveltämäänsä balladiin op. 10 nro 1 innoituksen runoilija Johann Gottfried Herderin (1744–1803) saksaksi kääntämästä skotlantilaisesta kansantarusta nimeltä ”Edward”. Se tunnetaan erilaisina muunnoksina monissa maissa – myös Suomessa. Kantelettaressa tarina on otsikoltaan ”Velisurmaaja”. Musiikista huokuu suru, mutta se on luonteeltaan eeppistä, ja siihen sekoittuu ylevyyttä ja suoranaista julmuutta. Teoksen pitkä loppujakso vaimenee lopulta hiljaisuudeksi.

Tämän levyn ytimessä ja sen selvästi pisimpänä teoksena on nimiraita, säveltäjä Matthew Whittallin meditatiivinen, 40-minuuttinen Solace, ”Lohdutus”. Tyyliltään postminimalistisen hitaan ja kauniin teoksen voi ajatella olevan surun ja lohdutuksen välistä dialogia. Pitkät jaksot, joissa toistuvat samat tai lähes samat melodiaeleet ja soinnut, ovat keskeinen osa teoksen ilmaisua. Musiikista hahmottuu tiettyjä päämelodioita ja -aiheita, jotka toistuvat teoksen aikana ja luovat sille koherenssia. Perinteisessä mielessä musiikki ei kuitenkaan kulje eteenpäin tai kerro tarinaa, (kuten edeltävät teokset), vaan ennemminkin se on tila, johon kuulija voi rauhassa uppoutua ja kuunnella paitsi musiikkia, myös itseään. Teos on uni, meditaatio ja sukellus syvään siniseen mereen. Se ei ole romanttinen kuva surusta. Se on surutyötä sinänsä.

Pohtiessamme Whittallin kanssa, minkälaiset teokset sopisivat Solacen ympärille, päädyimme Johannes Brahmsin musiikkiin. Sen pidättynyt pakahduttavuus ja intiimiys muistuttavat jollain kummallisella tavalla Solace-teoksen tunnelmia – niin erilaista kuin noiden kahden säveltäjän musiikki pinnalta onkin. Lisäksi Brahmsin teokset sopivat erinomaisesti johdattamaan kuulijan hiljaisuuden maailmaan ja tuomaan sieltä jälleen ”maan pinnalle”.

Mielestäni Brahmsin vuonna 1892 valmistunut Intermezzo Es-duuri, op. 117 nro 1 kuuluu koko romanttisen pianokirjallisuuden kauneimpiin kappaleisiin. Se on saanut innoituksensa skotlantilaisesta balladista ”Lady Anne Bothwellin valitus”. Tässä ohjelmassa Brahmsin kappaleiden alkuperäisillä ohjelmallisilla viittauksilla ei oikeastaan ole merkitystä. (Tosin kuulija voi vapaasti päättää toisinkin.) Intermezzo on Solacen jälkeen kuin käänteinen kehtolaulu, vavahdus ja paluu takaisin meditatiivisesta tilasta.

Valssisävelin alkaneen levyn viimeinen teos, Whittallin Valse No. 7, on soiva kunnianosoitus Erik Satielle (1866–1925). Musiikki keinahtelee Gymnopédioiden tapaan, mutta jotain muualta tuttua harmoniassa on mukana. Viimeistään suora Sibelius-sitaatti lopussa tekee yhteyden selväksi ja toisaalta palauttaa kuulijan surun tematiikkaan. Nyt suru on kuitenkin menettänyt teränsä ja on enää haalistunut muisto.

Risto-Matti Marin

Levyn ohjelmavihon sivut olivat valitettavasti menneet kirjapainossa sekaisin. Voit lukea ”oikean” ohjelmavihon levyn kansikuvaa klikkaamalla.

RDO 222 Levyn ohjelma

Solace – Lohdutus

Risto-Matti Marin, piano
Refrain Records 2024 – RRCD 005

1. Jean Sibelius (1865–1957): Valse Triste, op. 44 nro 1 5:19

2. Johannes Brahms (1833–1897): Balladi d-molli, op. 10 nro 1 5:11

3. Matthew Whittall (s. 1975): Solace (2020)* 39:29

4. Johannes Brahms: Intermezzo Es-duuri, op. 117 nro 1 5:25

5. Matthew Whittall: Valse No. 7 (2014)* 4:07

Kokonaiskesto: 59:54

*Ensilevytyksiä / *First recordings