Ajatuksia Kansallisoopperan ja -baletin kaudesta 2024–25
Kansallisoopperan ja -baletin kaltaisen ison taidelaitoksen kausisuunnittelu on mutkikas palapeli, jossa monet tuotannolliset, taloudelliset ja taiteelliset aspektit on saatava sovitettua yhteen. Hyvä idea on pystyttävä toteuttamaan niin, että taidetehdas – puvustamo, lavastamo, tekniikka, laulajat, tanssijat, orkesteri, markkinointi jne. – voi toimia tehokkaasti eikä budjetti ylity. On otettava huomioon eri yleisösegmentit ja balansoitava sisällön ja myynnin tarpeet.
Yhteistuotannot tuovat omat reunaehtonsa kokonaisuuteen.
Kaiken tämän vuoksi oopperatalon kausiohjelman kommentointi ei aina ole reilua, sillä kaikkia valintoihin vaikuttaneita taustatekijöitä ei voi tietää. Tälläkin riskillä otan nyt suurennuslasin alle Suomen Kansallisoopperan kausiohjelman 2024–25. Minulla on se lähtökohta, että Suomen suurimman ja kalleimman taidelaitoksen toimintaa täyty voida arvioida myös kriittisesti, eikä siihen ole parempaa perustaa kuin ohjelmisto.
Oopperassa iso laiva kääntyy hitaasti. Kausi 2024–25 on vielä Lilli Paasikiven suunnittelema. Thomas de Mallet Burgessin kädenjälki näkyy vasta kaudella 2025–26, mutta silloinkin resursseja sitovat Paasikiven valitseman Nibelungin sormus -tetralogian kokonaisesitykset. Baletissa sen sijaan valinnat ovat jo ensi kaudella uuden johtajan Javier Torresin.
Kansallisooppera panostaa ensi kaudella suomalaiseen oopperaan tuomalla ensi-iltaan kaksi klassikkoa, Sallisen Ratsumiehen ja Madetojan Pohjalaisia. Edellisen ensi-illasta on 50 vuotta, eikä sitä ole nähty Töölönlahdella. Pohjalaisten edellinen produktio on vuodelta 2019. Kansallisten klassikkojen relevantiksi tekeminen vaatii uuden sukupolven näkökulmaa – muuten ne jäävät vanhan toistoksi. Se on teatterissa selviö – entä oopperassa? Nähtäväksi jää, miten ohjaajat Paavo Westerberg ja Jussi Nikkilä vastauksen löytävät.
Voi silti kysyä, tarvitsiko Sallisen oopperoista juuri Ratsumies uuden tulkinnan, kun siitä nähtiin 2005 Savonlinnan oopperajuhlilla relevantti Kari Heiskasen tuore ohjaus. Pelkkä vuosikymmenjuhla ei riitä vaatimukseksi. Kun samaan aikaan Tampereen ooppera ja Savonlinnan oopperajuhlat tekevät niin ikään 50 vuotta sitten kantaesitetyn Kokkosen Viimeiset kiusaukset, kausi saa vähän liiankin kansallisnostalgista väriä.
Miksei otettu Sallisen Kuningas lähtee Ranskaan -oopperaa, joka on musiikkiteatterillisessa mielessä modernimpi ja olisi tarjonnut nuorelle ohjaajalle ja lavastajalle verrattoman temmellyskentän? Sitäkään ei ole nähty oopperatalossa. Puhumattakaan uusista suomalaisista oopperoista, jotka jäävät ensi kaudella vierailujen varaan (Juha T. Koskisen & co. Earthrise ja Olli Kortekankaan Isfåglarna). Edellinen Kansallisoopperan suuren näyttämön kantaesitys oli Jaakko Kuusiston Jää vuodelta 2019. Tahti on ollut sanalla sanoen laiska. Onko Kansallisoopperan tehtävä tukea uutta suomalaista oopperaa vai ei?
Vielä pahemmin talo on lyönyt laimin uuden ulkomaisen oopperan (jos mukaan ei laske Kaija Saariahon teoksia, jotka ovat saaneet ansaitun paikkansa). Paikkausta ovat tarjonneet orkesterit, esimerkiksi RSO, joka toi syyskaudella Musiikkitaloon George Benjaminin mestariteoksen Written on skin. Sitäkin suuremmalla ilolla täytyy tervehtiä ensi kauden uutuutta, Alexander Raskatovin Eläinten vallankumousta (Animal farm). Se perustuu George Orwellin poliittiseen satiiriin. Siinä ryhmä eläimiä aloittaa maatilalla vallankumouksen ja syrjäyttää tyrannimaisen maanviljelijän. Ajan myötä eläinten yhteiskunta muuttuu samanlaiseksi kuin ihmisten, ja alkuperäiset ihanteet tasa-arvosta unohtuvat.
Animal farm sai ensiesityksensä Amsterdamissa keväällä 2023. Se nousi saman tien yleisön ja kriitikoiden suosikiksi ja palkittiin vuoden kantaesityksenä International Opera Awards -gaalassa. Kansallisooppera on mukana sen yhteistuotannossa. Bravo!
Entä ohjelmiston klassikot? Verdin Don Carloksesta tarvittiin sikäli uusi tuotanto, että edellinen goottiversio (2012) oli niin luokattoman huono, ettei sitä enää voinut esittää. Tammikuussa nähtävän uutuuden ohjaa Davide Livermore.
Oopperan historian ja tyylien monipuolinen valottaminen kuuluu kiistatta maan ainoan ammattioopperan tehtäviin. Italialaiselta puolelta Verdi ja Puccini eivät riitä, vaan bel canto kuuluu jokaisen kaunista laulua rakastavan talon ohjelmistoon. Kansallisoopperassa viimeisin sen tyylin uusi tuotanto oli Don Pasquale 2013. Erkki Korhosen kaudella useita Rossineja ja Bellinin Norma toki nähtiin.
Vielä harvinaisempaa on ollut ranskalainen ooppera (Carmenia lukuun ottamatta) ja barokkiooppera. Muualla Euroopassa barokki on tapetilla koko ajan ja auttanut löytämään uutta yleisöä. Kansallisoopperan suurella näyttämöllä siihen ei ole hipaistukaan sitten vuoden 2012 Giulio Caesarin. Onneksi on ollut vapaita ryhmiä. Heille on toisinaan vuokrattu Alminsalia, mutta pitäisikö tässä saada aikaan systemaattisempi tukijärjestelmä?
Ensi kauden uusinnoista Oopperan kummituksen ottaminen taas ohjelmistoon oli varman päälle -veto ja kertoo siitä, että Ratsumies ja Animal farm hieman pelottavat lipunmyynnin kannalta. Suomalainen oopperayleisö on varovaista ja konservatiivista. Uteliaisuus ja avoimuus edellyttäisi yleisön kouluttamista ja totuttamista erilaisiin ja taiteellisesti rohkeisiin ohjelmistoihin. Musikaaleja on Suomen teattereissa tarpeeksi.
Laulajien suhteen suomalaispanostus on tiennyt hyvää työllisyyttä kotimaisille kyvyille. Kauden 2024–25 tuotannoista neljä – Ratsumies, Pohjalaisia, Oopperan kummitus, Iloinen leski – ovat miehityksiltään sataprosenttisesti suomalaisia. Kansainväliset ykkösbassomme Mika Kares (Ratsumies) ja Timo Riihonen (Don Carlos) pääsevät vihdoin esiin suurissa päärooleissa, mutta ulkomaisia oopperatähtiä on tarjolla niukalti. Provinsiaalisuus vaanii. Miten de Mallet Burgess ja uusi taiteellinen suunnittelupäällikkö Tiina-Maija Koskela uudistavat tulevina kausina laulajakiinnityksiä, siitä lisää Rondossa myöhemmin.
Kansallisbaletissa edellisten johtajien, Kenneth Greven ja Madeleine Onnen perintö ohjelmistossa ei ole häävi. Yleisö on saanut kuvan baletista osin vanhanaikaisena taiteena, jossa kerrotaan tuttuja tarinoita enemmän miimin kuin tanssin keinoin. Hienoja poikkeuksia on toki ollut, Christian Spuckin Requiemia ja muuta, mutta miten uudistaa kokoillan kertovaa balettia, jollaisia varten suurta ryhmää tarvitaan? Siihen ei oikein ole löydetty vastausta.
Ensi kauden huippunappaus on Hampurista vuokrattu John Neumeierin Kuolema Venetsiassa. Tadzion osassa tanssi jo Hampurissa Atte Kilpinen. Toitottavasti myös Helsingissä. Reija Wäre saavutti innostuneen vastaanoton baletin nuorisoryhmälle tekemässään Clique-teoksessa 2022, ja nyt hän valmistaa Edith Piafista kertovan teoksen suurelle näyttämälle. Onnistuessaan se olisi kaivattu yleisön houkutin. Pidetään peukkuja.
Triple bill -illat baletissa näyttävät kiinnostavilta, mutta Torresin oman Prinsessa Ruususen (2008) repriisi herättää kysymyksen taiteellisten johtajien omien teosten esiin tuonnista. Ei sitä kieltää tarvitse, mutta siinä tulee olla varovainen, Greven kauden virheet muistaen.
Harri Kuusisaari
