Jos jousikvartetto paljastaa säveltäjänsä sisimmän ja aikakautensa kehityslinjat, sonaatti läpivalaisee soittimensa. Tai ainakin tästä tulokulmasta käyn sonaattien kimppuun nyt käynnistyvässä Kamarimusiikkiblogin toisessa vaiheessa. Sonaatit ovat oikeastaan tietyn soitinpersoonan asettamista vuoropuheluun pianon kanssa siten, että tuossa dialogissa soolosoitin esiintyy tietyntyyppisenä, tietynluonteisena olentona. Yleistyksiä syntyy väistämättä, sillä kaikille soittimille on toki sävelletty mitä erilaisimpia sonaatteja, mutta jotakin sonaatit silti kertovat päähenkilöistään. Pianosonaatti on oma lukunsa, ja puhun siitä myöhemmin keväällä pianomusiikin yhteydessä.
Tyypillinen klassis-romanttinen sonaatti ei useinkaan pyri samanlaiseen virtuoottiseen näyttävyyteen kuin romanttiset konsertot. Sonaateissa on konserttoja enemmän tilaa soolosoittimen subjektiiviselle mietiskelylle ja omakohtaisille tunteenpurkauksille – jos orkesterin kanssa solistisoitin esiintyy isossa seurassa, kamarimusiikissa ollaan ystävien kesken, omana itsenään.
Barokin aikana ja 1900-luvulla sonaatteja on toki sävelletty pelkälle soolosoittimelle tai usealle soittimelle (kuten jo sanoin, klassis-romanttisen pianosonaatin jätän tässä yhteydessä tuonnemmaksi). Prokofjevin sonaatti kahdelle sooloviululle on kuin kahden räiskyvän persoonan kollektiivista haaveilua ja mietiskelyä, jossa kaksikko kiihdyttää toisiaan yhä värikkäämpiin kuvitelmiin. Myöhemmin tässä sarjassa palaan Poulencin parissa usealle soittimelle ja pianolle kirjoitettuihin ”ryhmäsonaatteihin.” Nykysäveltäjien keskuudessa perinteinen sonaatti on jonkin verran menettänyt suosiotaan, mutta sen perintö on liukunut erilaisiin soolo- duo- ja pienkokoonpanosävellyksiin.
Sonaatilla on mielenkiintoinen menneisyys. Kun barokki kuohuvine affekteineen alkoi 1600-luvun alussa murtautua ulos renessanssipolyfonian kahleista, oli polyfoniasäännöistä vapaa instrumentaalimusiikki uuden tyylin, ”stile modernon”, eturintamassa. Vuorottelulle, dialogille ja kaiuille perustuva ”konsertoiva tyyli” sai alkunsa aikansa avantgarden ensimmäisessä linnakkeessa, Venetsian San Marcon ainutlaatuisessa akustiikassa esimerkiksi Giovanni Gabrielin monikuoroteoksissa (joissa siis ”kuoro” saattoi yhtä hyvin koostua soittajista kuin laulajista tai molemmista). Keskusteleva, taiturillinen ja tunnevaihtelussaan hillittömän kuumeinen ”stile concertate” oli uusien instrumentaalimuotojen, sonaatin, sinfonian ja canzonan ytimessä, mutta 1600-luvun alussa nämä olivat vielä jossain määrin magmamaisen pehmeitä ja rajoiltaan liukuvia. Jos sinfoniassa korostui sointi ja canzonassa melodia, oli sonaatti juuri suurten tunteiden laji.
Sonaatti oli yksinkertaisesti ”jotakin soitettua” (suonare). Dario Castellon, Marco Uccellinin ja Giovanni Battista Fontanan 1600-luvun alussa säveltämät sonaatit yhdelle tai useammalle soolosoittimelle ja continuoyhtyeelle ovat ääritunteesta toiseen sinkoilevia purkauksia, joissa toccatamaiset, tanssilliset, resitatiivinomaiset ja aariamaiset jaksot vuorottelevat villisti. Koko ajan soittimet reagoivat tiiviisti toisiinsa – jo sonaatin alkuvaiheessa soitinpersoonien keskustelu oli tärkeä asia.
