Kamarimusiikkia – trioja, kvartettoja, kvintettoja, sonaatteja… – pidetään hienovaraisena, läheisenä, mutkattomana, kotoisana musiikinlajina, eikä ihme, sillä alunperin niitä sävellettiin juuri olohuoneisiin, perheiden ja ystävien yhdessä musisoitaviksi. Barokin aikana triosonaatteja saattoi poimia jopa sanomalehtien välistä vähän samaan tapaan kuin tänä päivänä kissajulisteita lemmikkilehdestä. Usein ne olivat vieläpä jännittäviä jatkosarjoja.
Jousikvartetto on kamarimusiikissa ehkä monessakin suhteessa erityisellä sijalla. Se on yksi harvoista perinteisistä, klassismin aikana muotoutuneista musiikin muodoista, joka on säilyttänyt suosionsa ja uskottavuutensa niidenkin nykysäveltäjien parissa, jotka ovat aikoja sitten antaneet rukkaset sinfonioille. Jousikvarteton protomuodot alkoivat kehittyä jo 1600-luvulla, kun continuo-cembalo putosi pois joistakin moniäänisistä, jousisoittimille kirjoitetuista sonaateista. Saman soitinperheen jäsenten yhdistelmänä jousikvartetto on myös yhteydessä renessanssin ajan consort-yhtyeeseen, joka koostui erikokoisista nokkahuiluista tai gamboista. Jousikvarteton erityisyys on juuri tässä samanvärisyydessä, joka tekee sen soinnista tiiviin ja keskitetyn. On sanottu, että jousikvartetto tuo parhaiten esiin säveltäjän kädenjäljen, sitä on kuvailtu intiimiksi, paljastavaksi, koetinkiveksi.
1800-luvun ranskalaisissa säveltäjissä abstraktit muodot kuten sinfonia, sonaatti ja konsertto herättivät tunnetusti vain vähän vastakaikua, näin myös jousikvarteton kohdalla. Ranskalaisen vuosisadanvaihteen suuret nimet Debussy ja Ravel tekivät kumpikin silti yhden kokeilun jousikvarteton parissa, ja jättivät jälkipolville kaksi teosta, jotka tänä päivänä ovat jousikvartettojen suosituinta kärkeä.
Tämän ymmärtää, sillä näissä jousikvartetoissa on jotain erityisen sympaattista. Jousikvartetto ei ollut näille säveltäjille jatkuvan kehittelyn, tutkimuksen ja oman luovuuden vyöryttämisen areena kuten vaikkapa Beethovenille (16 jousikvartettoa), Schubertille tai Shostakovitshille (15 jousikvartettoa kumpaisellakin), vaan Debussy ja Ravel astuivat uteliaina uudelle alueelle, josta he pyrkivät ottamaan kaiken irti.
Näitä jousikvartettoja esitetään usein parina, eikä ihme: niissä on jännittävää samankaltaisuutta, kun Ravel omaksui omaan kokeiluunsa (1902-03) vaikutteita Debussyn suorituksesta (1892-93) niin sävyissä kuin muotoratkaisuissa. Silmiinpistävin yhtäläisyys on molempien ilkikurinen ja leikkisä, kohtuullisessa tempossaan entistä pisteliäämpi pizzicato-scherzo. Samankaltaisuuksista huolimatta paljastava jousikvartetto näyttää silti selvästi, kuinka erilaisia nämä usein kahdeksi impressionistiksi niputetut miehet ovat.
Jos joku on impressionisti, niin juuri Debussy: hän maalaa väriläikillä, massoilla, pinnoilla. Jousikvartetolla on yhä juurensa Debussyn romanttisessa kaudessa, mutta siinä on nupullaan uusi tyyli, joka myöhemmin pääsi valloilleen Preludissa Faunin iltapäivään ja vakiintui suurenmoisella tavalla Pelléas ja Mélisandessa. Jousikvartetto on pakahtua ideoidensa runsauteen: sen melodia-aines tuntuu sisältävän koko joukon teosten alkuja. Jousikvartetto oli Debussylle kuin uudenlainen tekniikka maalarille: se tuntui kiihottavan hänen luovuuttaan pohjattomasti. Jousikvartetosta (joka ainoana Debussyn tuotannossa on saanut opusnumeron) tuli luonnoslehtiö, jonka säveltäjä täytti ääriään myöten uusilla ideoilla.
Ravel on puolestaan paljon hillitympi: hänen jousikvartettonsa on trimmatumpi, säädellympi, pelkistetympi. Ravelin sävelkieltä ei ole helppo määrittää, sillä se ulottuu Daphnis ja Chloén impressiosnismista G-duuri-pianokonserton eksoottiseen jazzailuun, mutta jousikvartetto on varsin tyydyttävä synteesi: sen sommittelussa on uusklassistista ryhtiä, hitaissa jaksoissa myöhäisromantiikan nostalgista lyyrisyyttä ja nopeissa estotonta, primitiivistäkin rytmikkyyttä. Kaikki Ravelia leimaavia ominaisuuksia.
Sekä Ravelia että Debussytä pidetään orkestroinnin mestareina. Heidän jousikvartettonsa osoittavat myös sen, että jousikvartetto ei ole sama kuin pienoisorkesteri. Se on aivan oma muotonsa, jotain tavattoman tiivistä, ytimekästä ja iskukykyisen voimallista, jossa jouset toimivat hieman samaan tapaan kuin yhteen tuodut lauluäänet: elävät toisistaan. Ja Debussy ja Ravel suoritutuvat haasteesta erinomaisesti.
Levysuositus: Arcanto-kvartetti, Harmonia mundi, 2010.
