Sellon soinnin sanotaan usein muistuttavan ihmisääntä. Sello koetaan lyyrisenä, mietiskelevänä olentona, joka tulkitsee ihmissielun syviä tuntoja. Samalla siinä on jotain pirullista, ovelaa ja arvoituksellista. Sanoin aiemmin, että klassinen sonaatti on ensisijaisesti keskustelua solistin ja pianon välillä. Säestyksettömät sonaatit taas ovat mielensisäistä keskustelua. Tällaisiin monologeihin on samettiääninen, murea sello tuntunut säveltäjien mielestä soveltuvan erityisen hyvin.
Erityisesti 1900-luvulla klasissen sonaattimuodon murtuessa on soolosonaatti kasvattanut suosiotaan. Säestyksettömässä sonaatissa kuuluu kaikuja barokin ajan partitasta, soolosoittimelle sävelletystä sarjasta. Kuuluisimpia partitoja tai sarjoja lienevät J.S. Bachin juuri sellolle säveltämät kuusi sarjaa.
Mikä oikeastaan erottaa sonaatin ja partitan? Kun Italian ja Ranskan musiikkimahdit 1600-1700 -luvuilla kamppailivat keskenään, kuuluivat Italian taisteluvarustukseen viulu, konsertot ja sonaatit, Ranskan puolestaan gambat ja tanssisarjat. Sonaatti oli puhtaasti abstraktia musiikkia, kun taas partitan taustalla häälyivät tanssimuodot, allemandet, menuetit ja gavotit, joskin ne oli etäännytetty alkuperäisistä tanssittavista versioistaan. Itse asiassa tanssisarjakin juontaa osittain juurensa italialaisesta ”sonata da camerasta”, maallisesta sonaatista, kun taas varsinainen sonaatti sai alkunsa ”sonata da chiesasta”, kirkkosonaatista.
Perinteinen musiikkianalyysi korostaa klassis-romanttista sonaattia sekä ns. sonaattimuotoa musiikin perusrakenteina, mutta sonaattiakaan ei kannata nähdä historiasta irrallisena liikkumattomana rakennuskivenä. Sonaatti ja partita ovat soolokamarimusiikin rinnakkaismuotoja, ja moderni soolosonaatti, sellainen kuin vaikkapa Ligetin sonaatti sellolle, sulauttaa näitä traditioita yhteen.
Ove Nordwallille omistettu sonaatti (1948/53) on tyypillinen 1900-luvun soolosonaatti, kaksiosainen ja tiheän psykologinen. Dialogo tuntuu hahmottelevan ihmisen tietoisuuden rakennetta laulavan linjan alla pyörivine kummallisine aaltoineen, ja Capriccio vaalii hilpeässä kirmailevuudessaankin ensiosan tummia väreitä. Teos on tiivis, muodoltaan aukottoman täyteläinen ja arvoituksellinen. Hieno tulkinta siitä löytyy unkarilaiselta Miklós Perényiltä, jonka ECM-levy on kokonaisuudessaan huikea tutkielma sellon äänen universaalista inhimillisyydestä. Ligetin sonaattia vasten resonoi Brittenin kolmas sellosarja op. 87 (1971), ja kaikukoppana moderneille teoksille on Bachin valoisa viimeinen sellosarja.
Jos Ligetin sonaatti – ja sonaatti ylipäätään – tuntuu usein juuri psykologiselta minimatkalta, sarjoissa/partitoissa on yleispätevämpi, tunnelmakuvamaisempi ote. Brittenin sarja nivoo yhteen paitsi soolokirjoittamisen traditioita myös eri aikakausia: väläyksenomaisista episodeista koostuva synteesinomainen kokonaisuus koskettelee kevyesti muistumia eri aikakausilta Bachista Brittenin omaan aikaan. Siinä sello on kuin meedio, joka puhuu kaikkien aikojen kieltä.
