Juhannuksen alla olivat puheena kosketinsoittimien ”mielikuvituslajit” kuten fantasiat ja variaatiosarjat. Näihin voisi toki lisätä myös preludin, praeludiumin tai alkusoiton (eli esileikin). Preludi yhdistyy kuitenkin niin vahvasti fuugaan, että se ansaitsee oman osuutensa.
Bachin Das Wohltemperierte Klavier on luonnollisesti preludien ja fuugien peruskivi ja oppikirja. Bach, Buxtehude ja muut aina valmiit barokkiurkurit tehtailivat niitä kanttorinhommiinsa kasakaupalla, myös preludeja ilman fuugia. Preludi oli virittäytyminen, vapaamuotoinen ja joskus etydimäisestikin tietystä ideasta luovasti rönsyävä alustus, josta päästiin itse asiaan, jyhkeän kontrapunktiseen fuugaan. Fuugan rinnalla preludi ei lopulta ollut paljoa minkään arvoinen, ja Bach kunnioitti muotoa massiivisella tutkielmallaan Kunst der Fuge.
Toisin ajattelivat vaikkapa Chopin ja Debussy, jotka tunnetusti kohottivat preludin alustavuuden aivan omanlaisekseen, leimallisen romanttiseksi taiteeksi. Chopinin 24 pikkupreludia – yksi kullekin sävellajille Bachin tapaan – tarjoaa häivähdyksenomaisia tarinanaihioita, miniatyyrejä, ikään kuin aavistuksia jostakin suuremmasta. Myös Debussy kirjoitti yhteensä 24 preludia (12+12), ja hän puolestaan ajatteli, ettei preludi ollut alkusoitto millekään muulle kuin kuulijan omille näyille ja mielikuville. Preludien nimetkin olivat säveltäjän mukaan vain sytykkeitä, joiden oli tarkoitus auttaa kuulijaa haaveilemaan kauas otsikon kuvasta. Tällainen vihjailun taide oli suorastaan opillisen impressionistista.
Entä ne fuugat? Esimerkiksi herrat Dmitri Shostakovitsh ja Rodion Shtshedrin lyöttäytyivät ikirakenteellisen Bachin seuraan aikana, jolloin kaikki abstrakti ja absoluuttinen oli Neuvostoliitossa mitä likaisinta formalismia. Molemmat loivat omat 24 preludin ja fuugan kokoelmansa. Shtshedrinin preludit ja fuugat (1963/70) ovat tiukkoja, minimalistisia näkyjä, kuin betoninmuruja. Shostakovitsh loi syklistään (1950-51) kenties tuotantonsa koskettavimman järkäleen. Fuugaa on aina pidetty musiikin kuningaslajina, pyhänä ja vaikeana taiteena, ja yleispätevä, yleiskielimäinen kosketinsoitin oli omiaan tämän rationaliteetin luonnonvoiman, kontrapunktin tutkimiseen. Shoshtakovitsh tekee juuri tämän, mutta samalla näistä rautalankakiepeistä punoutuvat – mielestäni – hänen musiikkinsa henkilökohtaisimmat, intiimimmät ja itkettävimmät sävelet.
