Kesäblogissa haaveillaan pianomusiikin tahdissa. Ensialkuun pieni henkilökohtaista-osio: olen cembalisti ja ajoittainen wannabe-pianisti, joka – etenkin musiikillisesti haahuilevina teinivuosinaan – manaili silloin tällöin, että mitä jos lapsuudenkodissa olisikin ollut cembalon tilalla piano. Koska en ole saanut elämässäni yhtäkään pianotuntia ja cembalistina olen suhteessa pianoon kuin sulkapalloilija tennikseen, piano on yhä tänäkin päivänä minulle eksoottinen ja cool. Ei, en oikeastaan haikaile pianon dynaamisuuden perään, sillä cembalo on aivan yhtä dynaaminen soitin, vain erilaisin ja hienopiirteisemmin keinoin. Pianossa kadehdin sen yleispätevyyttä, universaaliutta. Piano on ihanan neutraali. Se on jonkinlainen musiikin lingua franca.
Jos sanoin säestyksellisiä sonaatteja persoonien keskusteluksi ja soolosonaatteja meditaatioksi, mitä pianosonaatit sitten ovat? Sointusoittimilla, siis kieli- ja kosketinsoittimilla joista piano on toki yleisin esimerkki, on tämä jännä kaksoisrooli: ne ovat sekä ikuisia säestäjiä että täydellisen itseriittoisia, tavallaan täydellisimpiä soittimia. Mahdollisuus sointuihin, runsaaseen harmoniaan, laajentaa näistä soittimista miniorkestereita. Ne eivät ole yksilöitä, persoonia siihen tapaan kuin sello tai klarinetti. Kosketinsoittimien, niin, ei missään tapauksessa äitinä vaan pikemminkin tuotekehittelyn tuloksena huippuunsa kehitettynä yleisyksilönä piano leviää aina itsensä ulkopuolelle. Olen kuullut säveltäjien sanovan pianoa neutraaliksi, itseilmaisun luontevimmaksi kanavaksi. Siksi pianosonaatti luo maailman itsensä ulkopuolelle: orkesteria paljon paljaamman, tiiviimmän, ehdottoman ekspressiivisen maailman.
Kuuntele vaikkapa Chopinin iki-ihanaa toista pianosonaattia tästä näkökulmasta: miten puhtaita, ideamaisia ja silti hienojakoisen realistisia eri tunnesävyt siinä ovat. Se on kuin säveltäjän kuvataulu, suorastaan kaavio tiettyjen emootioiden vivahteikkaasta esittämisestä. Prokofjevin neljäs sonaatti taas on nimenomaan sellainen pienoismaailma. Sen hidas osa on hyvin lähellä säveltäjän sinfonioiden keskiosia, vaikkapa neljännen tai viidennen sinfonian raskaasti, sumuisesti kiertyviä pyörteitä. Mutta pianolla tällainen pyöreä, planeettamainen valtakunta on paljon orkesterisointia kirkkaampi ja selkeämpi – pienoismalli vieraasta aurinkokunnasta.
