Tässä parin viime kuukauden aikana olen leikkinyt ajatuksella, että sonaatit olisivat erilaisten soitinpersoonien itseilmaisun kanavia. Että sonaatti lajina olisi enemmän kuin mikään muu (kamarimusiikin laji) keskittynyt tietyn omaperäisen, omanlaisensa soittimen luonteen erittelemiseen. Entä kvartetot, triot ja muut kamarimusiikin perinteiset lajit? On hauska ajatella, että näissä lajeissa soittimet olisivat pikemminkin muotoprojektin osia, jotka yhteisesti toteuttavat rakenteellista tapahtumaa – ja että sonaatissa muoto olisi jollain tapaa alisteinen soittimien taipumuksille ja persoonallisille olemuksille.
Sonaateista ensimmäistä kertaa puhuessani otin esille erään mielisonaattini, Prokofjevin kahden sooloviulun sonaatin, joka on esittäjienkin suuresti rakastama kamaritaiturinumero. Viulisti saa päästää irti sisäisen paganininsa, mutta sitä ei tarvitse tehdä yksin: viulismin juhlaa erottamattomana aisaparina. Viuluparista muodostuu suorastaan siamilaiset kaksoset, jotka lukevat toistensa ajatuksia ja ärsyttävät toisiaan, koska tuntevat toisensa niin hyvin. Tällöin myös taituruus on kaukana itsetarkoituksellisuudesta, koska vuoropuhelu on aina ensisijaista. Hyvin samankaltainen tapaus on Francis Poulencin kahden klarinetin sonaatti.
Voisikin sanoa, että Poulencin sonaatit kahdelle ja kolmelle säestyksettömälle soittimelle – nimenmaan puhaltimelle – ovat juuri tällaisia omaleimaisten soitinpersoonien kokouksia, ja jollain selvällä tavalla hyvin erilaisia kuin duot tai triot.
Sonaatissa käyrätorvelle, trumpetille ja pasuunalle nämä kolme vaskea pyörähtelevät suloisen nostalgisen, kesäisen karusellimusiikin tahdissa, mutta räiskyttävät ilmoille myös ihanan metallisia forteja. Sonaatti klarinetille ja fagotille kietoo yhteen kaksi kuin toisilleen luotua luonteikasta puhallinta, jotka löytävät hyväillen toisistaan mahtavia yhteisiä sointeja. Poulenc iskee teräväkatseisesti suoraan kyseisten soittimien värimaailman ytimeen ja onnistuu nimenomaan luomaan kullekin yhdistelmälle ihanteellisen idiomaattisia tunneympäristöjä. Lisäksi sirokokoiset kamaripalat ovat jälleen erinomaisia esimerkkejä Poulencin hellän humoristisesta kollaasityylistä. Hurmaavaa musiikkia, jota Poulenc itse myöhemmin vähätteli!
Sonaattiosio päättyy, ja kesällä makustelen pianomusiikkia.
