Säveltäjät ovat aina kirjoittaneet kosketinsoittimille ulkomusiikillisia kuvia maalailevaa pienmusiikkia, karakterikappaleita, eräänlaisia sinfonisen runon miniasteita: kosketinrunoja. Barokin ajan Ranskassa miltei kaikki kosketinsoitinmusiikkia aivan puhtaita tanssiosia lukuun ottamatta oli jollain tavoin ”karakterisoitua”, viittasi itsensä ulkopuolelle milloin johonkin kunnioitettavaan mesenaattiin, milloin mitä lyyrisempiin pikku aiheisiin. F. Couperinin cembalokirjat ovat runoalbumeita, joista löytyy antiikin hahmoja, erilaisia lintuja, mehiläisiä, kehtolauluja, ärsyttäjiä, uskalikkoja, visionäärejä, velhottaria jne.
Romantiikan aikana tällaisista musiikillisista kiiltokuvista, albuminlehdistä, sanattomista lauluista ja muista tuli valtava bisnes. Juuri tällaista söpöä, pienimuotoista ja mielikuvitusta kutkuttavaa musiikkia oli ihana soitella salongeissa ja hyvä naisten harrastaa kotonaan. Tietysti maailma on nähnyt sivukaupalla tätä lajityyppiä edustavaa keskeneräistä massaa, mutta sinällään karakterikappaleissa ei ole mitään tuhahdeltavaa. Itseäni ovat aina suunnattomasti kiehtoneet ulkomusiikillisiin aiheisiin viittaavat musiikkikappaleet. Tällaisten kappaleiden aiheet myös maalaavat herkullisen tiivistyksen aikakautensa populaariestetiikasta – siis kuvastosta, joka oli pinnalla. Couperinin antiikkiaiheissa (muusat, tarustohahmot, Cytheran saaret ja muu) voi suorastaan nähdä Versaillesia vuoraavat hempeäsävyiset, vaaleaa lihaa ja pikku puttoja uhkuvat maalaukset, joissa olympolaiset lepäilevät pilvivuorissa. Ja Griegin Lyyriset kappaleet ovat mahtava läpileikkaus (kansallisromanttisesta) populaarista mielenmaisemasta: siellä ovat kansanperinneaiheet kuten kääpiöiden marssit ja maalaishäät, mutta myös illuusiot, salaisuudet ja kirjallisuusviittaukset.
Tällainen romanttinen musiikki yhdistyi runollisuuden kautta laulumusiikkiin, ja Mendelssohnin suurenmoinen Sanattomien laulujen kokoelma, Lieder ohne Worte, on nimenomaan lyyristä musiikkia sekä runollisten assosiaatioidensa että vokaalimaisuutensa takia. Vain harvalla näistä lauluista on otsikko, ja jos on, ne ovat juuri niitä aikalaisten rakastamia ”venelauluja” tai ”kansansävelmiä.” Ilman mitään otsikkoakaan Mendelssohnin kappaleet saavat aikaan voimakkaita ja vapaita mielikuvia – niissä on siis paljon samaa kuin fantasioissa, ja silti ne ovat jotain aivan omaansa. Niillä on sisältö, jolle ei ole annettu sanoja.
