Pakollinen historiaosuus: ei sovi unohtaa, että etabloituneen soitinmusiikin historia on selvästi laulumusiikkia lyhyempi. Vasta 1500-luvulla puhdas, itsenäinen – siis ei vokaalimusiikin sovituksiin perustuva – soitinmusiikki raivasi tiensä arvostetulle paikalle. Tällöin soittimien esitaistelijoina olivat juuri kosketinsoittimet, joita aiemmin nimitin universaaleiksi, neutraaleiksi ja toisaalta palveleviksi, toisaalta täydellisen itseriittoisiksi. Ajalle ominaiseen tapaan mitään vakiintuneita soitinmuotoja ei oikeastaan ollut, vaan suorastaan aina 1700-luvun lopulle saakka kosketinsoittimien sukukunta oli laaja ja kirjava ulottuen erilaisista uruista, cembaloista ja näiden yhdistelmistä virginaaleihin, spinetteihin ja lopulta klavikordeihin ja pianon esiasteisiin. Keskiaikainen kansansoitin kampiliirakin on alkeellinen kosketinsoitin.
Kun itsenäiset soitinmusiikin lajit alkoivat syntyä koskettimilla, tuossa absoluuttisen musiikin alkumeressä, näitä muotoja hallitsi mielikuvitus: Englannissa ja Alankomaissa alkoi 1500-1600 -luvun vaihteessa virrata toccatoja, fantasioita ja variaatiosarjoja, virtuoottisia, intuitiivisia, impulsiivisia kosketinsoitinkappaleita, joissa sanat eivät kahlinneet eivätkä kontrapunktin ja polyfonian lait painaneet – ainakaan samassa määrin kuin vokaalimusiikissa. Nämä muodot olivat vapaata kokeilun ja kehittelyn aluetta, jossa ideoita saattoi vain vyöryttää, ja täysipainoisimmin siihen sopivat uskolliset kosketinsoittimet. Kuuntele vaikkapa Jan Pieterszoon Sweelinckin kädenjälkeä tässä nerokkaassa variaatiosarjassa erään kansansävelmän pohjalta.
No, soitinmusiikki ryöstäytyi valloilleen ja barokin jälkeen ajoi vokaalimusiikin ohi. Uusia muotoja syntyi, mutta mielikuvituslajit säilyttivät suosionsa. Muunnelmateoksia on rakastettu aina – niissä saattoi ottaa inspiraationlähteekseen jonkin tutun hitin, jota kehittelemällä sitten osoitti luovuutensa, kuten Beethoven Diabelli-variaatioissa. Romantiikan ajan säveltäjät nostivat mielikuvituksen suorastaan jumalalliseksi voimaksi, ja fantasioista ja impromptuista tuli yhä suositumpia. Ne sopivat täydellisesti romanttiseen säveltäjäkuvaan: niissä riippumaton, luova nero antoi ajatustensa vilistää mielikuvituksen laitumilla vaistonvaraisesti ja tunteiden ohjailemana. Tähän totaaliseen vapautumisen, yllätyksellisyyden ja kaiken ennaltamäärätyn rakenteen puuttumiseen varmaan perustuu yhä esimerkiksi Schubertin impromptujen rakastettu asema.
