Huilulla on – ehkä kliseisen säestykumppaninsa harpun ohella – soittimista kenties kaikkein stereotyypitellyin persoona: huilu edustaa feminiinisyyttä, linnunlaulua, kaikkea somaa ja hempeää. Kieltämättä huilu on linnunäänisyydessään aina yhdistetty jollain tasolla luontoon, mutta sille sävelletyissä teoksissa tämä ei suinkaan ole rajannut sen luonnetta. Huilu on kaikkea muuta kuin se Carmenin välisoittojen söpöläinen. Huilulle on kirjoitettu viljalti sonaatteja, etenkin barokin aikana, mutta ehkä kuvaavaa on, että luovimmillaan se on ollut – ja on – muissa, rajoiltaan epätarkemmissa kamarimusiikin lajeissa.
Huilun laaja kytkeytyminen luontoon, ihmiskehoon ja primitiiviseen kulttuuriin vyöryy esiin ranskalaisen André Jolivet’n (1905-1974) musiikissa. Joliveta kiehtoi antiikin alkuvoimainen, myyttinen maailma, ja huilu, jonka ääni on musiikiksi muuttunutta hengitystä, oli tällainen alkuvoimainen instrumentti parhaimmillaan. Cinq incantations pour flûte seule (Viisi loitsua soolohuilulle, 1936) ovat vapaita, kesyttömän ekpsressiivisiä sooloja, joissa huilun luonnonomainen ääni fantasioi alkukantaisen myyttistä ja seesteistä maailmaa. Jolivet’n huilusonaatti (1958) on klassisen muotonsa takia abstraktimpi, hillitympi ja pelkistetympi – verrattuna vaikkapa sävelrunomaiseen huiluteokseen Chant de Linos – mutta sonaatissakin jolivet’lainen huilu on ennen kaikkea villin alkukantainen olento. Jolivet’n tapaus on muuten kiinnostava esimerkki modernismin murroksesta, jossa sonaatista irrottautuminen päästi soolosoitinmusiikin yhä ilmaisuvapaammille urille. Juuri huilu selvästi kaipasi rajaamatonta tilaa ja genrevapaata sävellysmuotoa, kuin pieni villieläin.
Barokin aikana poikkihuilu – tuolloin kyseessä oli siis puinen traversohuilu, modernin huilun edeltäjä – oli erittäin suosittu soolosoitin. Se sopi kuin nakutettu kasvimaisesti kiemurtelevan, aistillisen ja puuterintuoksuisen rokokoon ihanteisiin: renessanssissa suositun rustiikin nokkahuilun jälkeen traverso sykki aistivoimaisuutta, siroa eleganssia ja hivelevää notkeutta, jolla saattoi mitä parhaiten leikitellä luonnon muodoilla, linnunlaulusta kasviaiheisiin ja veden solinaan. Luonnon harmonian luova imitointi eli ”mimesis” oli 1700-luvun taiteen tärkeimpiä periaatteita, ja juuri tätä sorea, fantasioivan luova huilumusiikki sekä oikukkaan epäsymmetrisesti kaiverretut peilinkehykset ja pöytähopeat tekivät.
Luontoa jäljittelevä notkea ja herkkiin tunnevaihteluihin taipuva huilu loistaa esimerkiksi Bachin säveltäjäpojista nykyään tunnetuimman, aikanaan isäänsä suositumman Carl Philipp Emmanuel Bachin peräti14 huilusonaatissa, jotka hän mahdollisesti tahkosi huilufani ja amatöörimuusikko Fredrik Suuren esitettäviksi. C.P.E:n omaperäinen galantti tyyli pohjaa vankasti myöhäisbarokkiin, mutta siinä on myös voimakas varhaisen klassismin tuulahdus. Murrosvaiheesta kielii konkreettisesti sekin, että hän käytti huilun kumppanina milloin cembaloa, milloin ajan uutuutta fortepianoa.
Vaan eipä luisuta liian lähelle stereotypiaa soman sirosta huilumusiikista. Sotasonaatteihin, piikikkääseen ironiaan ja taianomaiseen romanttisuuteen yhdistetty Sergei Prokofjev on taiteillut yhden ainoan huilukappaleen, ja tämä huilusonaatti D-duuri (1943) laittaa huilun koko tunnepotentiaalin ja sointiskaalan liikkeelle. Prokofjev koki rakastamansa soittimen olevan yllättävän aliedustettu, ja halusi tukea sen asemaa. Kuvaavasti huilusonaatti tuli aikanaan paljon tunnetummaksi David Oistrahin propagoimana viuluversiona. Eivätkö aikalaiset luottaneet, että huilukin voi ilmaista kaikki nämä väkevät tunteet?
Ehkä juuri huilun liittyminen luonnonääniin sekä ihmisen hengitykseen ja ääneen teki siitä erityisen suositun uuden musiikin ja kokeellisten soittotapojen välineen. Jolivet käytti innokkaasti Flatterzunge-tekniikkaa eli kielen päristystä, ja useiden nykysäveltäjien keskuudessa soolohuilu on hyvin pidetty. Huilu kuuluu myös Kaija Saariahon mielisoittimiin, ja sille sävelletyissä soolokappaleissaan hän selvästi ajattelee huilua jonkinlaisena ihmispuheen jatkeena. Esimerkiksi Laconisme de l’aile (Siiven lakonisuus, 1982) -kappale alkaa saumattomasti esittäjän hiljaa lausumasta ranskankielisestä runosta.
