Striimaus antaa mahdollisuuden myös vaihtoehtoisen ohjelmiston esittelyyn. English Symphony Orchestra on kunnostautunut sillä saralla.
Kansainvälisesti tunnetuimpien orkestereiden verkkosisältöjä striimatessa kantaohjelmiston ulkopuolelle tähyilevä katsoja jää monesti nälkäiseksi. Isoilla resursseilla kun tuotetaan usein melko lailla varman päälle pelattua ohjelmistosuunnittelua, jos kohta itse esitykset ovatkin vaikuttavia. Poikkeuksia toki löytyy, mutta seikkailuhenkisemmän musiikinharrastajan tarpeita vastaavaa sisältöä saattaa löytyä etabloituneiden orkestereiden sijaan monilta vapaan kentän toimijoilta.
Tässä suhteessa yksi ilahduttavimmista tapauksista on vuonna 1976 William Boughtonin johdolla perustettu English Symphony Orchestra, jonka läheisiin yhteistyökumppaneihin ovat vuosikymmenten saatossa lukeutuneet päävierailija Yehudi Menuhin, toinen ylikapellimestari Vernon Handley ja monet eturivin solistit, kuten Steven Isserlis, Soile Isokoski, Radu Lupu ja Nigel Kennedy.
Kolmisenkymmentä erinomaista muusikkoa työllistävää orkesteria on vuodesta 2013 saakka luotsannut taiteellinen ja musiikillinen johtaja Kenneth Woods, jonka kanssa ESO on levyttänyt monipuolisesti niin nykymusiikkia ja vähemmän tunnettuja 1900-luvun säveltäjiä kuin Elgaria ja Brahmsiakin. Woodsin kaudella on siirrytty myös striimausaikaan ESO Digital -verkkosarjan myötä.
Orkesteri julkaisee uutta videosisältöä sivustollaan keskimäärin kerran kuukaudessa. Striimit ovat vapaasti saatavilla viiden päivän ajan, jonka jälkeen ne siirtyvät maksumuurin taakse. Rajattoman katseluoikeuden saa liittymällä pienellä kuukausimaksulla ESO:n digitaalisten sisältöjen tukijaksi orkesterin verkkosivujen kautta.
ESO:n striimit ovat pääosin noin tunnin mittaisia kokonaisuuksia. Verkkosisältöjen ohjelmasuunnittelu on tehty huolella, ja konserteista rakentuu vahvoja temaattisia kokonaisuuksia, jotka avaavat ikkunoita uusiin sävelmaailmoihin. Aikamme musiikilla ja 1900-luvun ohjelmistolla on vankka asema, olipa sitten kysymys maailmansotien välisen ajan jazz-vaikutteisista teoksista, kuten orkesterin uudenvuodenkonsertissa, jossa kuultiin Erwin Schulhoffin, Ernst Krenekin ja Darius Milhaudin hulvattomia orkesterikappaleita, tai sitten Gustav Mahlerin yhdeksännen sinfonian (1908–09) järisyttävästä tulkinnasta Klaus Simonin kamariyhtyesovituksena.
Suomalaisittain erityistä mielenkiintoa ESO:n verkko-ohjelmistossa herättänee Sibelius-striimien sarja, joka käynnistyi hiljattain seitsemännen sinfonian (1918–24) erinomaisella taltioinnilla. Woodsin johdolla orkesterin soinnissa yhdistyvät tekstuurin hätkähdyttävä läpikuultavuus ja soinnin hehkuva intensiteetti Paavo Berglundin ja Euroopan kamariorkesterin uraauurtaneen 90-luvun jälkipuoliskon levytyssarjan hengessä.
ESO:n nykymusiikkisarjaan kuuluu monia laajamittaisia tilaussävellyksiä, joiden kautta orkesteri on tuonut kiitettävästi esiin monien erinomaisten, mutta vähemmän tunnettujen säveltäjien tuotantoa. Yksi hienoimmista ESO:n tilauksista lienee Adrian Williamsin Sinfonia nro 1 (2018–21), jonka ESO ja Woods esittelivät verkkoyleisölleen ensimmäistä kertaa maaliskuisessa striimissään. Neliosainen, viisikymmentäminuuttinen teos on vaikuttava sinfoninen lausuma, jonka moninaiset musiikilliset haasteet orkesteri selättää upeasti tarjoten todellisen elämyksen.
Williamsin ohella muita ESO:lle läheisiä aikamme säveltäjiä ovat Philip Sawyers ja Robert Saxton, joiden kiehtovaa tuotantoa orkesteri on tehnyt tutuksi Woodsin johdolla viimeaikaisilla striimeillään. Kaikkiaan ESO:n nykymusiikkisarja osoittaa vastaansanomattomasti, kuinka olennaista on, että elävien säveltäjien tuotantoa tuodaan esiin samalla omistautuneisuudella ja panostuksella kuin kantaohjelmistoakin.
Ensiluokkaisen musiikillisen sisällön tavoin striimien oheismateriaalit ovat poikkeuksellisen kattavia. Asiantuntemuksella laadittujen digitaalisten käsiohjelmien lisäksi sivustolta löytyy myös videodokumentteja ja jopa uusien teosten partituureja tarkempaa tutkailua varten.
Videotallenteiden toteutus on konstailematonta ja musiikin ehdoilla rakennettua vailla häiritsevää kikkailua. Orkesterin koti, Wyastonen konserttisali Monmouthissa ei kenties tarjoa samanlaista arkkitehtonista silmänruokaa kuin monet maailmankuulut konserttipyhätöt, mutta mukaansatempaava musisointi sen puitteissa lienee kuitenkin asian ydin.
Jari Kallio
