CD-levyt

Sibelius-juhlavuosi on antanut aiheen massiivisiin levyjulkaisuihin, joihin on yleensä koottu tuttuja historiallisia ja vähän tuoreempia äänitteitä. Deccan Great Performances -kokoelma esittelee harvinaisempia levytyksiä pääosin 1950-luvulta, jolloin Sibelius oli vielä elossa ja suhteellisen ”uusi” säveltäjä. Se kuuluu Anthony Collinsin sinfonioiden kokonaislevytyksessä, joka oli Sixten Ehrlingin jälkeen lajissaan toinen. Neljännen sinfonian modernius erottuu Lontoon Sinfoniaorkesterin ajoin epäröivissä otteissa, mutta samalla toisen tai viidennen sinfonian suuret melodiat hehkuvat kuin uskontunnustukset. Muuallakin – etenkin kolmannessa sinfoniassa – Collinsin esityksissä […]

Jos Ravelin pianokonsertoista hakee ranskalaisen sointikulttuurin parfyymintuoksuista eleganssia ja säveltäjän persoonaan liitettävää dandymaista distanssia, ne eivät ehkä ole Yuija Wangin ydinosaamista, mutta kiinalaisvirtuoosi ottaa silti kaiken irti, mitä vauhtiin, värikkyyteen ja tekstuurin erotteluun tulee. Hänen hanakan irtonainen kosketuksensa ja melkein yli-innokas tapansa pureutua klaviatuuriin tekee fyysisen ja sensuellin vaikutelman, joka sopii G-duuri-konserton elämäniloon. Kun dramaattisempi d-molli-konsertto vasemmalle kädelle alkaa, tuntuu, kun soinnit vyöryisivät valtameren syvyyksistä. Wang nostattelee maininkeja ja ottaa jazzsävyihin suorasukaisen imun. Vahinko vain, […]

Alan Gilbert viimeistelee Nielsenin sinfonioiden syklinsä tallentamalla konserteissa säveltäjän viulu-, huilu- ja klarinettikonsertot, joita ilman kuva juhlavuottaan viettävästä Nielsenistä jäisi vaillinaiseksi. Kreislerin Guarneri-viululla soittava Nikolai Znaider on syntyjään tanskalainen ja viulukonserton esityksessä sen kuulee joka tahdilla. Znaiderin tulkinta on yksi iskevimpiä, minkä olen teoksesta kuullut, ylivertaisen virtuoosinen, mutta samalla väkevästi kiinni Nielsenin persoonallisessa sävelkielessä. Ääriosissa hänen temponsa ja railakas luonnehdintansa hakevat vertaistaan Nielsenin vävyn Emil Télmanyin pioneerilevytyksestä (1947). Hitaaseen osaan hän tuo perustellusti enemmän painoa. […]

”Huolimatta sivistyneen maailman ilmeisistä saavutuksista, planeettaamme repivät veriset ristiriidat”, alustaa 80 vuotta täyttänyt georgialaissäveltäjä ECM:n uutta levyjulkaisua. Gija Kantsheli on asettanut teoksissaan usein vastakkain ihmiskunnan hauraat ja kauniit saavutukset monumentaalisen ja järjettömän tuhon kanssa. Niin näissäkin kahdessa laajassa teoksessa, joiden molempien otsikko viittaa hämärään. Chiaroscuro viululle ja kamariorkesterille voisi teemoiltaan, soinneiltaan ja kaikuvalta äänitykseltään liittyä 1970-luvun tv-sarjaan – kauniita, mutta pirstaloituvia muistoja, haalistuvia valokuvia onnellisuudesta menneisyydestä, jota ei ehkä ollutkaan. Makeita melodiamaistiaisia katkeroittavat yli käyvät […]

Myöhäisrenessanssin suuren itsenäisen, Carlo Gesuldon vokaaliteokset Moro lasso ja O crux benedicta havahtuvat jousiorkesterilla uljaasti levostaan. Ensimmäinen kuullaan kapellimestari Tõnu Kaljusten nuotilleen tarkkaan sovittamana, toinen on Erkki-Sven Tüürin vapauksia ottava, joskin kristallinkirkkaine sointumattoineen hieman kliseisempi sovitus. Gesualdon aikaan madrigaalin tai kirkollisen teoksen teksti olisi varmasti ollut läsnä ainakin yhden laulajan voimin, joten suotuisin ratkaisu ei liene se, että kuoro sovituksissa korvataan kokonaan soittimilla.
Tallinnan kamariorkesteri tavoittaa kirkkoakustiikassa vanhan musiikin soinnin ja virityksen loisteliaasti. Viisiääninen kudos soi […]

Latvian radiokuoro levyttää tiuhaan, ja kuoromusiikin ystävät kiittävät: levyt ovat poikkeuksetta herkkuja. Ondinelle tehtyjä äänitteitä hallitsee uudempi hengellinen ohjelmisto. Nyt vuorossa on ukrainalainen Valentin Silvestrov (s. 1937). Suurin osa levyn kappaleista on peräisin 2000-luvulta ja kirjoitettu liturgisiin teksteihin. Ajatonta pyhäntuntua ja meditatiivista uustonaalisuutta tihkuvissa a cappella -teoksissa on jousiorkesterisoinnin ylellistä hehkua ja kirkkolaulun muhevuutta. Musiikki hipoo pinnallisuutta, mutta Euroopan kenties parhaimman kuoron yli-inhimillinen sulous ja taivaallisen runsaana tallennettu kirkkoakustiikka saavat kuulijan yhtymään kuudella raidalla kertautuvaan […]

Savonlinnan Musiikkiakatemia on tehnyt vuosikymmeniä työtä, ehkä vähän Savonlinnan Oopperajuhlien varjossa, sivistyneen kamarimusiikin ja liedtaiteen hyväksi. Se ei tarkoita mitään näpertelyä, kuten kuullaan Ralf Gothónin soittamasta Sibeliuksen ”Puu”-sarjasta op. 75. Salonkimaisesta puuteroinnista ei ole tietoa, vaan sellaisen tilalla on filosofista eetosta ja jylhiä kontrasteja. Draamaa riittää myös Jorma Hynnisen tulkinnoissa Sibeliuksen lauluista, vaikka iän tuomat instrumentin rajat tulevat välillä vastaan. Voi olla, että sen vuoksi Hynninen lataa esityksiin vielä enemmän ruutia kuin aikaisemmin. Teksti on […]

Juhlavuoden runsaassa levytarjonnassa Sibeliuksen laulut ovat pitkälti paitsiossa lukuunottamatta Alban pakettia, joka korkeatasoisine esittäjineen täyttää hyvin paikkansa. Valikoima on tasapainoinen poikkileikkaus, joskin sisäänpäinkääntynein ekspressionismi on jätetty pois. Pia Freund, Tommi Hakala ja Kristian Attila jakavat yhteisen tulkinta-asenteen: hienostunut vähäeleisyys ja kypsä tyylitaju tuovat levyyn yhtenäisyyttä ja puhdaslinjaisuutta. Tunnelmaa kuitenkin hallitsee turvallisuushakuisuus. Eikö olisi ollut oikea hetki tehdä jotakin kiteytetympää ja sisältölähtöisempää kuin tavanomainen sillisalaatti? Hakala ja Freund onnistuvat tarinankertojina väistäen patetiikan sudenkuopat: Säf, säf, susa […]

Guillaume de Machaut (n. 1300–1377) oli ars novan keskeisiä säveltäjiä, jonka isorytmiset motetit vaikuttavat yhä moderneilta: kompleksinen äänenkuljetus menee arvaamattomiin suuntiin ja tuottaa outoja harmonioita. Mitä tapahtuukaan, kun aikamme musiikin suuriin visionääreihin kuuluva Heinz Holliger tarttuu Machaut’n teoksiin ja ottaa niistä rakenteellisen rungon omalle musiikilleen? Päästään kaksin verroin oudompiin sfääreihin, ja aikakaudet lyövät kättä yhteisiä henkisiä ulottuvuuksia etsiessään. Holligerin Machaut-sovituksissa alkuperäisteokset ovat usein vain juuri ja juuri tunnistettavissa, mutta säveltäjä käyttää keskiajan tekniikoita ja hälyääniin […]

Oopperoiden studioäänitteille on jo soiteltu kuolinkelloja, kun live- dvd:t valtaavat alaa halvempana ja kätevämpänä vaihtoehtona. Warner kuitenkin osoittaa uudella Aidan studioäänitteellään miten paljon lajin katoamisessa on menetettävä. Huolellinen toteutus tuo mieleen lajin kulta-ajat. Kaikki balanssit ja yksityiskohdat ovat niin viimeisteltyjä, että moinen ei elävässä esityksessä ole koskaan mahdollista. Lisäksi tekninen toteutus palvelee suoraan tulkinnallista tavoitetta: jo alkusoitosta ilmenee, että Antonio Pappano tähtisolisteineen haluaa tehdä Aidasta intiimin sielundraaman ja jättää spektaakkeliaineksen sivuun. Näkemys on johdonmukaisuudessaan vangitseva, […]

Kontratenorit ovat laulaneet menetyksellä Gluckin reformioopperaa jo Joseph Kowalskin päivistä asti, mutta nyt Franco Fagioli asettaa uudet mittapuut. Ei kukaan äänityypin edustaja ole saanut rooliin tällaista voimaa ja herkkyyttä. Rintaäänten intensiivistä sointia kuunnellessa tuntuu, kun joku uhkea mezzosopraano a´la Marilyn Horne olisi asialla. Tästä onkin Fagiolin taiteessa kyse: hän ylittää kaikki genrerajat. Orfeon suru on raastavinta ja maanittelu Manalan joella lumoavinta mitä koskaan on kuultu. Kaikki enkelimäinen kalvakkuus on tiessään, tässä tehdään draamaa ja täysillä. […]