Orkesterit ja konsertot

Robert Schumann: Pianokonsertto, Pianotrio nro 2. Alesander Melnikov, piano, Freiburgin barokkiorkesteri, joht. Pablo Heras-Casado. Harmonia Mundi 149020219829. Alexander Melnikov järjesti viimeksi Tapiola Sinfoniettan partnerina upeat Schumann-juhlat. Näiden konserttien kuulijoita hänen levytyksensä pianokonsertosta hämmentää.   Espoossa hän soitti modernia flyygeliä, levytyksessä taas Erard-flyygeliä vuodelta 1837. Historiallisen soittimen dynaamiset tehot houkuttelevat hänet todelliseen Strum und Drangiin. Voimallinen aksentointi tekee kulmikkaan vaikutelman, mutta hitaassa osassa ja lyyrisissä taitteissa tekstuurin läpikuultavuus tulee paremmin esiin. Freiburgin barokkiorkesteri soittaa Pablo Heras-Casadon […]

Florent Schmitt: Antonius ja Kleopatra – Six episodes symphoniques, La palais hante op. 49. Buffalo Philharmonic Orchestra, johtajana JoAnn Falletta. Naxos 8.573521. Florent Schmitt (1870-1958) oli eksoottisten tunnelmien ja värjyvien sointitehojen mestari, jonka tuotannosta tunnetaan lähinnä Salomen tragedia (1909). ”] Shakespearen näytelmään 1920 sävelletty Antonius ja Kleopatra on ryhmitelty kahdeksi sarjaksi, joissa kummassakin on kolme ”sinfonista episodia”. Vaikutelma on jäntevämpi kuin näyttämömusiikissa yleensä ja Schmitt pursottaa uhkeaan orkesterinkäsittelyynsä kaikuja Stravinskyn Kevätuhrista sekä eksoottisia vaikutelmia Pohjois-Afrikkaan […]

Kaikki tunnistavat Gladiaattorien tulon ja moni on kuullut Firenzeläisen marssin. Molemmat ovat Julius Fucikin (1872-1916) sävellyksiä, ja jos Chandosin levyn muut teokset eivät yllä yhtä ikivihreään statukseen, niin tarttuvasävelistä kevyttä klassista on tarjolla liki 80 minuuttia. Olipa kappaleiden aiheena talvimyrskyt, lystikkäät kyläsepät, Habsburgien Miramare-palatsi, tai vanha hapannaama (Die alte Brummbär ) – solistina totta kai fagotti – Fucik rakentaa niiden ympärille iskevän polkan tai marssin. Donausagen-valssissa hän haastaa pätevästi Strauss-klaanin saavutukset ja Missisippi-marssi tekee kunniaa […]

Andreas Steierin tulkinnat perustuvat historiallisten esityskäytäntöjen tutkimukseen aina instrumentteja myöten (tässä tapauksessa käytössä on vuoden 1734 Hass-cembalon kopio), mutta hänen soittonsa tuntuu etääntyvän yhä kauemmaksi kaikesta akateemisuudesta. Svengaavammin Bachia tuskin voi soittaa kuin tällä levyllä, ainakaan hyvän maun rajoissa. Jotkut näistä cembalokonsertoista ovat tuttuja muista yhteyksistä – mm. viulukonserttoina –,  mutta niitä kuuntelee kokonaan uusin korvin, kun soolosoittimen ja orkesterin välinen kommunikaatio on viety näin pitkälle. Soittimien suhteen tasapuolinen äänitys tukee näkemystä, ja Freiburgin barokkiorkesterin  […]

    Poul Knudsenin pantomiimi Scaramouche kertoo kyttyräselkäisestä kääpiöstä,  joka saa maagisella soitollaan kauniin Blondelainen tanssiin ja jättämään miehensä kesken juhlien. Kaunotar kuitenkin katuu käytöstään ja tappaa kääpiön. Lopussa tämän alttoviulumelodia kaikuu haudan takaa ja saa Blondelainen kuolemaan järkytyksestä. Sibeliuksen näyttämömusiikki vuonna 1922 kantaesitettyyn teokseen on arvoituksellista, sillä salonkimaiseen, viettelevään otteeseen kätkeytyy demoniaa ja ehkä myös ”outoa perverssiyttä”, jota tanskalainen aikalaiskriitikko siitä löysi. Teoksesta soitetaan eniten Jussi Jalaksen 20 minuuttiin tiivistämää ja säveltäjän hyväksymää orkesterisarjaa, […]

Kaukana ovat ajat, jolloin Vivaldi sävelsi saman konserton satoja kertoja uudelleen. Sellainen vaikutelma saattoi vielä syntyä I Musicin levytyksistä 1970-luvulla, mutta jo perioditulkintojen ensimmäinen aalto – L’estro armonicossa esimerkkeinä Pinnock ja Hogwood – toivat musiikkiin valtavasti dynamiikkaa ja luonnetta. Hekin vaikuttivat jäykiltä ja metodisilta kun esiin astuivat italialaiset Fabio Biondi ja Ottavio Dantone seuraavalla vuosikymmenellä. Heidän virtuoosiset ja teatralisoidut tulkintansa tuntuivat löytäneen äärimmäisyyden, josta ei enää pääse minnekään. Barokkiviulisti Rachel Podger ja hänen perustamansa Brecon […]

Skrjabinin ensimmäinen sinfonia (1900) on kirkasotsaisen kukkea luomus. Pysähtyneessä kauneudessa vellovat hitaat osat ja wagnerilaisella draamalla aaltoilevat nopeammat taitteet huipentuvat elämää ja taidetta ylistävään hymniin, joka rajattomassa optimismissaan voi tuoda mieleen neuvostoajan propagandasävellykset. Skrjabinin julistama aistillisen kauneuden sanoma oli neuvostovallalle tietysti aivan liian dekadentti, mutta nyt sen avoimuudesta ja hehkeästä viimeistelystä voi nauttia potematta huonoa omatuntoa. Mihail Pletnjov ja perustamansa orkesterin tulkinta Skrjabinin esikoissinfoniasta on estottomin ja hienostunein sitten Nikolai Golovanovin (1948). Pentatonen ylellinen monikanavaäänitys […]

Sibelius-juhlavuosi on antanut aiheen massiivisiin levyjulkaisuihin, joihin on yleensä koottu tuttuja historiallisia ja vähän tuoreempia äänitteitä. Deccan Great Performances -kokoelma esittelee harvinaisempia levytyksiä pääosin 1950-luvulta, jolloin Sibelius oli vielä elossa ja suhteellisen ”uusi” säveltäjä. Se kuuluu Anthony Collinsin sinfonioiden kokonaislevytyksessä, joka oli Sixten Ehrlingin jälkeen lajissaan toinen. Neljännen sinfonian modernius erottuu Lontoon Sinfoniaorkesterin ajoin epäröivissä otteissa, mutta samalla toisen tai viidennen sinfonian suuret melodiat hehkuvat kuin uskontunnustukset. Muuallakin – etenkin kolmannessa sinfoniassa – Collinsin esityksissä […]

Jos Ravelin pianokonsertoista hakee ranskalaisen sointikulttuurin parfyymintuoksuista eleganssia ja säveltäjän persoonaan liitettävää dandymaista distanssia, ne eivät ehkä ole Yuija Wangin ydinosaamista, mutta kiinalaisvirtuoosi ottaa silti kaiken irti, mitä vauhtiin, värikkyyteen ja tekstuurin erotteluun tulee. Hänen hanakan irtonainen kosketuksensa ja melkein yli-innokas tapansa pureutua klaviatuuriin tekee fyysisen ja sensuellin vaikutelman, joka sopii G-duuri-konserton elämäniloon. Kun dramaattisempi d-molli-konsertto vasemmalle kädelle alkaa, tuntuu, kun soinnit vyöryisivät valtameren syvyyksistä. Wang nostattelee maininkeja ja ottaa jazzsävyihin suorasukaisen imun. Vahinko vain, […]