Antti Lötjönen Quintet East. Verneri Pohjola, trumpetti ja taskutrumpetti; Mikko Innanen, sopranino-, altto- ja baritonisaksofoni; Jussi Kannaste, tenorisaksofoni; Antti Lötjönen, kontrabasso; Joonas Riippa, rummut. We Jazz 2020.
Antti Lötjösen kohdalla ei ole ihme, että ensimmäistä omaa nimeä kantavaa levyä täytyi odottaa tovi, sen verran hengästyttävä on Suomen kysytyimmän jazzbasistin diskografia. Quintet East on renessanssinen tyylikerrostumien sulatusuuni, joka sisältää sekä helppoja astinlautoja jazziin että osuuksia tottuneemmalle korvalle. Torvisektiossa Jussi Kannasteen ankkuroitua tenorifonia täydentävät Verneri Pohjolan harkittu napakkuus ja Mikko Innasen villi liitely.
Erzeben Strasse henkii alun linjoillaan varhaista post-bop-tunnelmaa, mutta alta paljastuu pian veikeä afrogroove. Lötjösen mieltymys free-vaikutteisiin kuuluu useilla raidoilla, kenties vahvimmin elämäniloisella Obliquella. Loppupuolen Le Petit Lactoire alkaa balladinomaisesti, mutta vaihtaakin tunnelmaa Innasen kadenssin kautta. Näitä tiukkoja puolenvälin käännöksiä voi pitää lähes toistuvina motiiveina.
Levyn pidempiä raitoja kehystävät lyhyet, mietiskelevät ja keskenään kuin eri albumeilta olevat välisoitot, kuten Lötjösen minimalistishenkiset Monograph-soolot tai matikkajyränä välähtävä P.S.
Välimaastoon sijoittuvat päätöselegia Rowan sekä pääosin Innasen ja Lötjösen duona kujeileva lainakappale Mary Hartman, Mary Hartman, joka sukeltaa levyn traditionaalisinta raamia edustavan Pocket Yogan paahtoon. Vaihtelevuus pitää tunnelmaa koholla kuin hiiva hyvää taikinaa, ja puhallinsolistien tyylit loksahtelevat toistensa vastavoimiksi.
Santeri Kaipiainen
