In memoriam: Mariss Jansons (1943–2019)
Kapellimestari Maris Jansonsin (1943-2019) kuolema ei tullut yllätyksenä. Muistan, kuinka hänen vieraillessaan Leningradin filharmonikkojen kanssa Joensuussa 1990 puhuttiin konserttia uhanneista sydänongelmista. Shostakovitshin viides sinfonia kajahti silti tinkimättömällä eetoksella.
Vuonna 1996 Jansons sai sydänkohtauksen Oslossa kesken oopperaesityksen ja piti jatkossa kehoonsa asennettua defibrillaattoria. Eikä sydänvaivojen sylttytehdastakaan ollut vaikea arvata: hänen isänsä, Suomessa arvostettu kapellimestari Arvids Jansons, kuoli 70-vuotiaana sydänkohtaukseen johtaessaan konserttia Manchesterissa.
Maris Jansonsin elämä myös alkoi kuoleman varjossa, kun hänen juutalaissyntyinen äitinsä joutui synnyttämään pojan sodan aikana piilossa Latvian saksalaismiehittäjiltä. Isästä tuli ensimmäinen opettaja, ja perheen muutettua Leningradiin kapellimestariopinnot jatkuivat Nikolai Rabinovitshin johdolla.
Toinen sija Karajan-kilpailuissa vuonna 1971 olisi pitänyt sisällään assistenttisopimuksen itävaltalaismestarin kanssa, mutta neuvostoviranomaiset pimittivät tiedon Jansonsilta. Wienissä opinnot viimeisteltiin legendaarisen Hans Swarovskyn johdolla.
Kansainvälinen ura käynnistyi vuonna 1979 Oslosta, jonka filharmonikoista Jansons rakensi vuosien työllä kansainvälisen huippuensemblen. Tshaikovskin sinfonioiden kokonaislevytys 1980-luvulla (Chandos) tuntui yhdistävän parhaat piirteet slaavilaisesta ja länsimaisesta perinteestä.
1990-luvulla Jansons otti pestin Pittsburghin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina, josta hän luopui 2004 jetlagin aiheuttamien rasitusten vuoksi. 2000-luvun alussa Jansonsin ura huipentui mannereurooppalaisten orkesterien peräsimessä: vuonna 2004 hän seurasi Riccardo Chaillya Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin ylikapellimestarina. Samoihin aikoihin hän aloitti Münchenissä Baijerin radion sinfoniaorkesterin chefinä, jota hän jatkoi edelleen luovuttuaan amsterdamilaisista vuonna 2015.
Dmitri Shostakovitshin sinfoniat olivat yksi Jansonsin ohjelmiston kulmakivistä. Hän levytti ne kokonaisuudessaan Warnerille (Emi) vuosina 1988-2005 eri orkesterien kanssa. Kymmenennen sinfonian hän levytti uudelleen vuonna 2009 Concertgebouw-orkesterin kanssa ja vuonna 2010 Baijerin RSO:n kanssa. Tämän jälkimmäisen konserttitaltioinnin BR-Klassik on nyt julkaissut cd:nä.
Kuoleman varjo häilyy Shostakovitshin sinfonioissa usein, ja kymmenennessä sinfoniassa yksilön pyristely tylyä kohtaloa vastaan on kärjistetty riipaisevaksi. Tämä on Jansonsin levytyksistä hitain ja syvällisin. Hänen käsissään avausosasta kasvaa koko teosta määrittävä monumentti. Se tekee vaikutuksen jyhkeällä polyfoniallaan, mutta vielä enemmän hiljaisempien taitteiden kauneudella, müncheniläisjouset silkkinä ja samettina.
Jansons ei Shostakovitshin musiikissa anna valtaa brutalismille, ja sen vuoksi Scherzo tai seuraavan osan purkaukset soivat tylysti tykittäen, mutta eivät demonisesti riekkuen. Finaalissa pääsee valtaan optimistinen taituruus, mutta jälleen Jansons nostaa tärkeämpään rooliin epäröivät ja haikeat taitteet, jotka muistuttavat elämän hauraudesta.
Tämä on tuskin viimeinen kotonaan Pietarin Tolstoi-talossa kuolleen Jansonsin levyjulkaisuista, mutta hieno näyte taiteilijalta ja humanistilta, joka pystyi ylläpitämään korkeita suoritusarvoja luovuttamatta mitään taiteensa sielukkuudesta. Baijerin RSO soittaa kertakaikkisen upeasti, syvästi resonoivalla bassosoinnilla ja yksilöllisesti muotoilluin puhallinsooloin. Voimaa tarvittaessa, herkkyyttä herpaantumatta.
Antti Häyrynen
