Sosiologia saattaa selittää yksilön valintoja paremmin kuin psykologia, tuumivat teatterintekijät ja ranskalainen filosofi-sosiologi Itseen kirjoitettu -esityksen jälkeisessä keskustelussa.
Ranskalaisen filosofina ja sosiologina tunnetun kirjailija Didier Eribonin romaaniin Paluu Reimsiin (2009) perustuva Itseen kirjoitettu -teatteriesitys Konepajan Näyttämöllä Helsingissä huipentui kiintoisaan keskusteluun Eribonin kanssa. Teatteri Metamorfoosin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteisproduktio sai ensi-iltansa alkuvuodesta TTT:llä, ja Helsingin syyskuun esitysten jälkeen sen voi nähdä 12.–13. marraskuuta Joensuun kaupunginteatterissa.
Omaelämäkerrallinen romaani kuvaa, kuinka työväenluokkaisessa perheessä kasvanut Eribon – romaanissa päähenkilö nimeltä Didier – tekee luokkahypyn akateemiseen maailmaan. Esityksen jälkeisessä keskustelussa mukana olivat myös teoksen suomentaja ja toinen dramatisoija, näyttelijä Timo Torikka sekä sen dramatisoija, ohjaaja Davide Giovanzana. Esitys käsittelee erityisesti yhteiskuntaluokkien teemaa sosiologisesta näkökulmasta. Teoksen sanoman herättämä mielenkiinto näkyy Suomessakin; ensi-ilta Konepajalla keräsi täyden yleisön.
Keskustelutilaisuudessa kirjailija kertoi teoksen yleismaailmallisen vetovoiman aluksi yllättäneen hänet itsensäkin. Se puhuttelee henkilökohtaisen esimerkin kautta, mutta vaikka Eribonin kokemukset sijoittuvatkin Ranskaan, luokka- ja valtaerojen kaltaiset ilmiöt näkyvät kaikkialla. Eribonin sanoin hänen teoksensa on valitettavasti entistä ajankohtaisempi. Väljähtäneen vasemmiston petettyä työväenluokan kääntyvät työläiset herkästi äärioikeiston puoleen. Trendi on maailmanlaajuisesti vain kasvussa, omassa perheessään sen alkua nähnyt Eribon kertoi. Juuri siksi Itseen kirjoitettu puhuttelee juuri nyt, myös täällä.
Timo Torikka kertoi häneen itseensä iskeneen kirjan ajatus sosiologiasta terminä, joka voisi selittää yksilön valintoja välillä psykologiaa paremmin. Se kiinnosti myös Giovanzanaa, joka haluaa etsiä vaihtoehtoja vallitseville normeille ja epäoikeudenmukaisuuksille. Tämä katsomisen tavan muutos toimii dramatisoinnin pohjana.
Luokka luodaan näyttämölle
Esityksessä Didierin hahmo kirjaimellisesti opettelee puhumaan uudelleen, mikä mahdollistaa luokkahypyn. Kieli siis luo todellisuutta. Uudesta puhetavasta saatu kommentti “sinä puhut kuin kirja” tiivistää Didierin tavan käsitteellistää kokemaansa. Tätä hänen perheensä on vaikea ymmärtää, he eivät välttämättä edes käsitä käytettyjä termejä. Näin näytelmä ikään kuin kysyy, luoko intellektuelli kieli viisautta vai vain erilaisen muodon todellisuudelle?
Näyttämö on jaettu huoneenomaisiin tiloihin. Näiden huomioteipillä rajattujen ”luokkien” voi ajatella konkreettisesti edustavan luokkahyppyä. Katseenvangitsijana toimii suuri, katosta roikkuva paperirulla. Didier runnoo paperin, aivan kuin omat lähtökohtansa. Herkkä, ryppyinen paperi pysyy ilmassa vielä hetken, ja toisella puoliajalla rulla on poissa. Sen tilalla on hyllyllisiä valkoisia kirjoja. On kuin Didier olisi muodostanut oman tekstinsä, perheen vaikutuspiiristä on päästy pitkälle. Silti kirjat ovat samaa valkoista kuin alun paperikin. Vain muoto on eri.
Didier päätyykin heittämään kirjoja maahan, ne särkyvät kuin hauraat lasiesineet. Teoksessa toistettu sanapari ”haljennut habitus” materialisoituu. Uudelleen synnytetty identiteetti ei lopulta kestä koettelua.
Kiinnostavasti kirjojen särkijä on Didier itse. Heittely ruumiillistaa hänen kokemansa ristiriidat, keho kertoo paljon. Se kantaa mukanaan luokkansa merkit ja toimii muistamisen välineenä, kuitenkin mahdollistaen myös muutoksen.
Esityksen jälkeisessä keskustelussa kirjailija Eribon toivoikin yleisöltä muutosvoimaa. Hän suoraan kehotti tukemaan radikaalia vasemmistoa ja tuomaan takaisin sen autenttisen muodon. Taiteella ja kulttuurilla, etenkin avantgardella on paikkansa taistelussa. Siksi hän iloitsikin kyseisestä illasta.
