
Komeaa on, että Sirkku Peltolan näyttämösovitus Markus Nummen romaanista Käräjät on Tampereen Työväen Teatterin 125-vuotisjuhlanäytös. Teatteri, joka aloitti toimintansa rohkeasti Minna Canthin tragedialla Anna-Liisa, kunnioittaa aihevalinnalla perinnettään kauniisti. Tarinan keskiössä oli vuonna 1901 paitsi nuoren naisen kohtalo myös hänen viettelijänsä ja koko kylän osuus lapsensurmaan johtaneeseen paineeseen ja häpeään.
Naisten kaltoinkohtelu ja yhteisön siitä kantaman vastuun vaade on aiheena myös juhlanäytelmä Käräjissä. Nummen teos on puheenvuoro niin lukemattomien synnytysten uuvuttamien vaimojen kuin raiskattujen tyttöjen ja muiden epätoivotusti raskaaksi tulleitten puolesta. Se puolustaa myös näille lapsenpäästöjä tehnyttä ja siitä syytteeseen joutunutta naista osoittaen miten epäinhimillistä aborttien kriminsalisoiminen on.
Käräjät on fiktio, mutta vastaavanlaiset tapahtumat ovat totta. Tapahtumapaikkana on eteläpohjalainen kylä vuonna 1938, ja kerronta käynnistyy, kun paikkakunnalle matkustaa nuori poliisietsivä tutkimaan lain kieltämiä, kotitekoisia abortteja. Prosessin on pannut liikkeelle paikkakunnan poliisille havaintojaan kertonut, sikäläisittäin nimettynä vähän toistaitoonen vanhempi nainen, Vilja.
Näytelmän sanoma on siis selkeä, tärkeä ja mitä ajankohtaisin syksyllä 2026. Perusteellisen, tarkkaan aikaan ja paikkaan sijoittuvan, monia ihmiskohtaloita ja käänteitä kattavan romaanin tuominen näyttämölle ei kuitenkaan ole helppoa kuten Tampereen Käräjät osoittaa.
Niinpä, vaikka esityksen sanoma on selkeä, sen muoto ei valitettavasti erityisemmin ole.
Ohjauksessa ei oikein ole osattu päättää mihin tarinaan näyttämöversio keskittyy.
Halutaanko kertoa ennen muuta nuorena raiskatusta Viljasta, silloin joskus ja vuonna 1938? Vai ollaanko enemmän kiinnostuneita tarinan nykyhetkessä raiskatusta Inkeristä ja tämän surkeasta kohtalosta? Aika ajoin esityksen katse kiinnittyy käräjille haastettuun lapsenpäästäjä Karoliinaan, niin nuorena kuin vanhempana naisena.
Ulkopuolinen etsiväkin on näyttämöllä paljon läsnä ja ryhtyy jopa suhteeseen Inkerin äidin kanssa saattaen tämän raskaaksi, naimisissa oleva mies. Eli toimii tarinassa verrokkina tilanteille, joita on tutkimassa. Miten kävisi sen lapsen? Etsivä kuitenkin jää näyttämöversiossa taustalle, kyselijän osaan.
Kaksi aikatasoa, joissa liikutaan, ei sinänsä ole ongelma eikä useampi keskeinen henkilökään. Mutta mainituissa eri aikoihin sijoittuvissa tarinoissa vilahtavat vielä monituiset kyläläiset, ja heidän nopeina välähdyksinä kerrontaan lisäämänsä lukuisat yksityiskohdat tekevät esityksestä paikoitellen sekavan. Tämä detaljien virta ei ehdi näyttämöllä rikastuttaa kuvaa yhteisöstä sillä tavoin kuin kirjoitetussa tekstissä. Sen sijaan esitys vilisee vikkelästi liikkuvia hahmoja, joiden äkilliset, kovalla äänellä pohjalaismurretta mukaellen lausumat repliikit kaikuvat katsomoon.
Äänekäs puhe tunnelmasta riippumatta ynnä monissa tilannesiirtymissä käytetty, näyttelijäryhmän usein dramaattiseksi abstrahoitu liikekieli ei selity esityksen muusta ilmaisusta. Ei myöskään muuten hyvin tarinaan soveltuvan lavastuksen arkkumaisten elementtien siirtely. Sinänsä oivallinen ajatus harmonin poljennosta 1930-luvun kyläyhteisön taustalla peittyy sekin vähän turhan usein muusikon tuskaisaa perustunnelmaa kuvaavaan, sanattomaan lauluun.
Esityksen vakavuuden aste suhteessa aiheeseen ei oikein ole selkeä sekään. Julmien näkyjen ja naisten ahdistuneitten tuntojen samoin kuin väkevän käräjäkuvauksen lomaan ilmaantuu usein jokin keventävä elementti: paikkakunnan huulenheittäjä vitseineen, karikatyyriksi hahmoteltu kunnanlääkäri tai perheenäiti. Tai vaikkapa yhtäkkinen, riemukas ravustusretki. Kaikki tämä touhuaminen vie voimaa hyväksikäyttöhetkien tai oikeusistunnon viiltävästä tunnelmasta.
Ehkä suurin yksittäinen elementti, joka ylläpitää vähän turhaa säpinän tuntua on lähes koko esityksen ajan etunäyttämöllä pyörivä ja puheleva vanha Vilja. Hän elää omassa maailmassaan raiskauksestaan pahasti traumatisoituneena ja kantaa tavallaan koko yhteisön naisten pahaa oloa kehossaan ja mielessään. Esityksessä hänet on ohjattu puhumaan muitten repliikkien päälle ja viipyilemään toisten keskusteluja häiritsemässä siinä määrin usein, että hänen ahdistunut sanomansa ei piirry tarpeeksi selkeästi esiin.
Näyttelijöillä on Käräjissä iso ja monenlaista taitoa vaativa urakka. Yksittäisistä roolitöistä esimerkiksi Emmi Kaislakari Inkerin äitinä ja Verneri Lilja poliisietsivänä tarjoilevat ehjät suoritukset ja sivuosissa vilahtanut Vili Saarela on raikas ilmestys. Anne-Mari Alaspää laulaa kauniisti ja luonnehtii Inkeriä sekä nuorta Viljaa ilmeikkäästi. Jyrki Mänttäri on tyypitelty mutta liioittelematon paikallispoliisi, Mika Honkanen yhtä liioittelematon opettaja ja Sari Mällinen tekee koskettavasti vanhan Viljan.
Huolimatta rakenteen ja ilmaisun tempoilevuudesta, Käräjät onnistuu siinä tehtävässä, joka on toisinaan näytelmässä yhtä tärkeä kuin sen tarjoama dramaturginen kokonaisuus. Käräjät antaa äänen vaietulle asialle ja piilotetuille ihmiskohtaloille. Se poistaa häpeän uhrin päältä ja langettaa sen väärintekijöiden ylle. Toivottava kirkkaus Sirkku Peltolan Käräjien näkemyksestä jää uupumaan, mutta aiheen paino ja toteutuksen kiihkeys vetosivat silti oikeutetusti suuren näyttämön täyteen katsomoon.
Markus Nummi – Sirkku Peltola: Käräjät. Näyttämösovitus ja ohjaus: Sirkku Peltola. Musiikki: Petra Poutanen. Lavastus ja puvut: Pirko Liiri-Majava. Koreografia: Petri Kauppinen. Naamiointi: Emmi Puukka. Valot: Eero Auvinen. Äänet: Kyösti Kallio. Rooleissa: Sari Mällinen, Verneri Lilja, Anne-Mari Alaspää, Mika Honkanen, Emmi Kaislakari, Janne Kallioniemi, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Maija Lang, Jyrki Mänttäri, Saska Pulkkinen, Samuli Muje, Vili Saarela, Miia Selin. Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 29.10.2026


