Nykytanssin supervoimaa

Sofia Hilli. Kuva: Sakari Viika.

En muista suomalaisen nykytanssin kentältä toista teosta, jonka uudet tulemiset keräävät salit täyteen ja johon ajan hammas ei tartu lainkaan. 

Kenneth Kvarnströmin Kaupunginteatterin tanssiryhmälle luoma no-no sai kantaesityksensä jo vuonna 1996. Sen toinen tuleminen oli Kvarnströmin kaksivuotisen HDC:n johtajakauden avausteos vuonna 2008. Nyt, lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kiitollinen yleisö palkitsi klassikon kolmannen tulemisen seisaaltaan aplodeeraten.

Aikoinaan 1990-luvun lopulla Kvarnström puhalsi uutta verta sisäänpäin katsovalle ja liiallista liikettä vieroksuvalle nykytanssin kentälle pistämällä tanssijat tositoimiin. Hän nosti liikkeen ykköseksi – ja millaisen liikkeen! 

Nyt no-nossa tanssi yhdeksän Helsinki Dance Companyn tanssijaa ja vierailijaa, joista Sofia Hilli, Mikko Paloniemi ja Inka Tiitinen olivat mukana jo vuoden 2008 versiossa. He eivät ole enää aivan nuoria, mutta selviytyivät seitsemänkymmenenviiden minuutin hapottavasta teoksesta suvereenisti.  

Sillä herkeämätöntä selviytymistä teos tanssijoiltaan edellyttää. Huippuun viritetystä tanssiryhmästä katseeni ohjautui erityisesti Sofia Hilliin, joka hengitti ja eli teosta joka solullaan.  Oli ilo nähdä, miten ikä ja kokemus tuo suorittamisen sijasta tanssiin tulkinnallista syvyyttä, dramaattista sielukkuutta. 

Tässä muutoksessa, syvemmän tason esiin nousussa, lienee mahdollinen ero aiempiin no-no:n versioihin.  Nyt teoksen emotionaalinen olemus oli mielestäni aiempia vuosia painavampi. 

Kvarnströmin liikkeet ovat tunteita täynnä. Koreografian lempeästi hellivän veden lailla soljuva liike vaihtuu silmäräpäyksessä sähköiskujen kaltaisiin sydämenpysähdyksiin ja iskuihin, sieltä vaaroja uhmaaviin nostoihin ja lopulta uupuneiden tanssijoiden nikama nikamalta raskaasti lattialle taittuviin romahduksiin.

Musiikin lailla etenevä liike hengittää ja vie eteenpäin vastaan panemattomalla tavalla, joka tavoittaa tiensä myös katsojan kehoon. Se lienee yksi Kvarnströmin koreografisen käsialan supervoima. 

Dramaturgisesti no-no kasvaa alun hitaista ja lempeistä trioista ja duoista loppua kohti kiihtyviin, vauhtia ja koko ryhmän tanssin tappavaa hurmaa manifestoiviin kohtauksiin. 

Toinen puoli teosta on silkkaa mystiikkaa. Mystisiä elementtejä tuovat näyttämölle pässin sarvet, valoissa vilahtava tikari ja eläimen pääkallo. Tummia sävyjä tukee Jyrki Sandellin uhkaavasti taustalla jylisevä äänimaailma gregoriaanisesta rukouksesta Koraanin säkeisiin.

Teosta kehystää alussa ja lopussa myös piikkejä (puukkoja?) selässään kantava silinterihattuinen ukkeli. Hahmo on kuin kaikkitietävä kertoja, joka todistaa tapahtumia pelkällä läsnäolollaan.  

Tulkintani hieman rähjäisestä ukkelista osuu itse Kvarnströmiin. Tämän lyhyet soolot pysyttelevät selin ja köyryssä.  Koko teos loppuu mustanpuhuvaan hahmon kouristelevaan kurkotteluun kohti taivaita. 

Korkeatasoinen taide vaatii syntyäkseen kurkottelua ja kouristelua.  no-no:ssa mistään ei ole tingitty, siinä ylletään lähes taivaisiin, niin nyt kuin kolmekymmentä vuotta sitten.  

no-no. Koreografia: Kenneth Kvarnström. Lavastus ja valosuunnittelu: Jens Sethzman. Pukusuunnittelu: Sari Salmela. Äänisuunnittelu: Jyrki Sandell. Naamiointi: Tuula Kuittinen. Tanssijat: Matilda Bjärum Bengtsson, Sofia Hilli, Jyrki Kasper, Anni Koskinen, Aksinja Lommi, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen, Kalle Lähde. Ensi-ilta 19.11.2026 Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Kritiikit