Merkityksiä sanojen välissä

Katariina Nummisen kirjoittama Opettaja, nyt on monitasoinen näytelmä, joka alkaa opetustilanteesta mutta laajenee isoiksi kysymyksiksi. © Jussi Virkkumaa

Kirjailija-dramaturgi Katariina Numminen hyödyntää kielen aukkoisuutta ja tuo esiin, mitä tapahtuu sanojen välissä. Hänelle näytelmän kirjoittamisessa oleellista on tilan jättäminen tekijöille ja katsojille. Hyvänä esimerkkinä tästä on Q-teatterin uutuus Opettaja, nyt.

 

Q-teatterissa pyörii yksi tämän teatterisyksyn kohokohdista: Opettaja, nyt uudistaa lempeällä tavalla perinteisen draamateatterin kerrontaa. Sen päällimmäisin teema on taidelaitoksen opettajan työ ja suhde opiskelijoihin. Pääroolia esittää Teatterikorkeakoulun (TeaK) näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä.

Mutta: esitys käsittelee asioita, joihin kielen keinoin on vaikea saada tuntumaa. Kirjailija-dramaturgi Katariina Nummisen ja ohjaaja Milja Sarkolan luoma verbaalisten, fyysisten ja ajallisten merkitysten hämähäkinseitti näyttää, että draama ja “tapahtuminen” voivat olla jotain tavanomaista – sellaista, jota emme ehkä edes huomaa. Tätä käsitellään suhteessa aikaan, historiaan ja nykyhetkeen sekä omaan fyysiseen olemiseemme.

Numminen kertoo, että oli jo jonkin aikaa ajatellut haluavansa tehdä jotain opettamisesta ja oppimisesta. Hän on opettanut dramaturgiaa Teatterikorkeakoulussa, ensin dramaturgian lehtorina 2003–2008, dramaturgian professorina 2014–2019 ja nyttemmin tuntiopettajana Taideyliopistossa. Hän on työskennellyt näyttämöllä dokumentaarisen ja autofiktiivisen materiaalin kanssa ja tehnyt myös kokeellisia näyttämösovituksia draamateksteistä.

Numminen ajattelee, että taiteen opettamisessa on osittain kyse samasta kuin taiteen tekemisessäkin.

“Ollaan tekemisissä samojen ilmiöiden kanssa, kuten tekeillä olemisen, keskeneräisyyden sietämisen ja siihen luottamisen, että tiedostamaton työskentelee. Toisaalta taiteen opettamisessa ollaan ihanassa mielessä peruskysymysten äärellä, kun taas taiteen tekemisessä voi olla monenlaisia rajoitteita, tuotantopaineita ja muita. Ja kyllä opettaja-opiskelijasuhteessa on jotain aika vanhanaikaistakin, jatkumoiden äärellä olemista. Ja ehkä esimerkiksi mentoroinissa on vielä jotain, mitä muuntyyppisissä oppilaitoksissa on vähemmän.”

Hyvin henkilökohtaista opetusta ja persoonat huomioon ottavaa?

“Kyllä, mutta täytyy tietysti muistuttaa, että teatterin opetus on paljon muutakin kuin mentorointia, esimerkiksi ryhmäopetusta. Opettaja, nyt -esitykseen valittu mentorointi liittyy esityksen muotoon, kahdenvälisyyteen, joka minua kiinnosti. Mutta toki taiteen opettamisessa ollaan persoonan kanssa tekemisissä. Jokainen taideopiskelija rakentaa omaa työskentelytapaansa ja suhdettaan taiteen kontekstiin ja traditioon omalla tavallaan.”

Teatteritaiteen opettaminen on muuttunut Nummisen omista opiskeluvuosista.

“Yhteiskunta ja taiteen asema ovat muuttuneet, mutta myös tyyli: nyt on ehkä enemmän moniarvoisuutta. Ja vaikka teatterin yhteiskunnallinen asema on heikentynyt, esittävän taiteen sisäinen kenttä on monipuolistunut. On vähemmän yhden totuuden tai yhden polun ajatuksia. Ja koska auktoriteettien asema yleensäkin on muuttunut, se näkyy myös teatterin sisällä.”

© Ilkka Saastamoinen

Teatteritaide ja opettaminen ovat vahvasti tekemisissä sanojen kanssa. Kirjoitettua näytelmää ei ole olemassa ilman sanoja; esitystaidetta ja fyysistä teatteria toki nykyisin yhä useammin. Sanat ovat myös kirjoittajan ja dramaturgin keskeistä työaluetta. Opettaja, nyt -esityksen ensimmäinen näytös oli täynnä aukkoista dialogia, joka vilisi sidesanoja ja adverbeja, mutta lauseen varsinainen sisältö jäi lausumatta. Silti dialogi toimi, katsoja ymmärsi.

“Se liittyy minun käsitykseeni siitä, mitä näytelmä voi olla. Toki siinä on sanoja, mutta ehkä ne kiinnostavat asiat tai jutun ydin tapahtuu siellä väleissä. Sanat ja suhde kieleen on myös teema tässä esityksessä. Teatterissa asiat tapahtuvat myös muualla kuin kielessä. Näytelmän kirjoittamisessa on paljon kyse tilan kirjoittamisesta, että tekstissä on tilaa ohjaukselle, esiintyjille, esitystilanteelle ja katsojakokemukselle.”

Viimeisen kymmenen vuoden aikana sanojen asema kommunikaatiossa – ainakin teatterissa – on muuttunut. Sanat hapertuvat, ja lavalle haetaan enemmän myös fyysistä kommunikaatiota ja ilmaisua. Numminen sanoo olevansa kiinnostunut näyttämökielestä, joka ei ole kauhean kirjallista tai hiottua. ”Erilaiset katkonaisuudet, sidesanat ja se, miten oikeasti puhumme, kiinnostaa.”

Opettaja, nyt -näytelmässä ovat mukana Satu Tuuli Karhu (vas), Eero Ritala, Olli Riipinen ja Elina Knihtilä. © Ilkka Saastamoinen

Kielen aukkoisuuden lisäksi Nummista kiinnostaa suhde aikaan ja kokemuksen monikerroksisuuteen.

“Ajattelen vakavasti, että elämme monta aikaa yhtä aikaa. Meissä ovat läsnä paitsi eri aikojen minät, myös eri aikojen ihmiset – ajatuksissamme ja puheissamme. Nykyhetkessä voi pystyä kommunikoimaan menneen kanssa. Uudet kokemukset muuttavat jo koettua. Meissä voi olla viestejä, joita emme itsekään ymmärrä.”

Tämän kaiken ruumiillistaminen näyttämölle ei ole maailman yksinkertaisin asia. Miten te lähestyitte sitä?

“Jonkun verran jätin tietoisesti tekstiin aukkoja ja kirjoitin näytelmään repliikkien lisäksi paljon eleitä, esineitä, toimintaa. Paljon siitä, miten asiat ovat ruumiillistuneet, on ohjaajan ja näyttelijöiden työtä. Ja minun osaltani enemmän tilan jättämistä.”

Numminen käyttää omia eleitään ja muistojaan kirjoittamisen lähtökohtana. Hän on myös opiskellut tanssi- ja liiketerapian perusteita sekä erilaisia metodeja, joissa kehomieltä lähestytään kokonaisuutena. Nummisen työssä fyysisyys ruokkii ajatusmaailmaa, kieltä ja rytmiä.

“Yksi teema, josta puhuimme Milja Sarkolan kanssa, oli se, miten ruumiillisuus on ylipäätään muuttunut ja teatteriruumis erityisesti. 90-luvulla se on ollut sotilaallisempi, pystyvämpi ja ääritiloja ihannoivampi. Olen itse käynyt aika fyysisen teatterikoulutuksen. Siinä on ollut juoksemisen, pystymisen ja rajojen ylittämisen voimakas eetos. Nykyään nähdään, että ruumiillisuus voi olla monenlaista tai ollaan kiinnostuneita muun muassa ruumiillisuudesta yhteytenä toisiin lajeihin.”

Opettajaa Q-teatterin näytelmässä esittää Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professorina toimiva Elina Knihtilä. © Ilkka Saastamoinen

Dramaturgin työkuvassa on tapahtunut aikamoinen muutos viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Teattereissa vakituisesti työskennelleet dramaturgit osallistuivat aktiivisesti ohjelmistojen rakentamiseen, valitsivat näytelmätekstejä ja sovittivat muita tekstejä näyttämölle. Nykyisin moni työskentelee freelancerina, ja työnkuva voi olla todella monenlainen.

“Työkentän viuhka voi olla laaja puhtaasta tekstityöläisestä (kuten tässä esityksessä) vaikkapa tanssiesityksen tekemiseen. Yksi dramaturgian sisäinen keskustelu on ollut etukäteissuunnittelun ja prosessuaalisuuden välinen jännite: dramaturgi ei välttämättä ole kokonaisvision vartija vaan hän voi olla prosessuaalisen työn edesauttaja. Nykyisin käsitteellistämistä on tullut enemmän ja töitä, jotka eivät liity välttämättä tekstiin.”

Aiheuttaako työnkuvan kirjo opettamiselle haasteita? Kun kenttä on avoin, missä se pienin yhteinen tekijä on?

“Pienimpiä yhteisiä tekijöitä voisi olla rytmi, yhteydet, kontekstin ja esittävän taiteen tradition tuntemus. Sitten tietysti materiaalin yhteyksien näkeminen. Ja osittain on kyse siitä, mitkä sommittelulliset asiat ovat sellaisia, että ne ylittävät taiteenalojen väliset rajat. Mutta alue on laaja, eikä voi ajatella, että yksi ihminen hallitsisi kaiken.”

Vaikka dramaturgien työtilanteessa on tapahtunut muutoksia ja useat teatterit ovat luopuneet vakituisista dramaturgeista, ei Numminen usko, että työ katoaa kokonaan.

“On sääli, että dramaturgien vakituiset pestit ovat vähentyneet, vaikka tarve ei ole vähentynyt mihinkään. Taloissa on dramaturgeille vähemmän töitä ja ohjelmistosuunnitteluakin on ehkä vähemmän, koska taloudelliset seikat sanelevat enemmän, ja johtajat päättävät ohjelmistoista. Toisaalta nykyisin tanssiteoksissakin käytetään enemmän dramaturgeja.”

Tämänhetkisen kulttuuripoliittisen tilanteen Numminen näkee pitkänä kehityskulkuna, johon liittyvät esittävän taiteen monimuotoistuminen ja toisaalta sen yhteiskunnallisen painoarvon ja merkityksen jonkunnäköinen väheneminen.

“On enemmän tilaa ihmettelylle, että miksi ihmeessä tätä rahoitetaan. Hymistelyä ja konsensusta siitä, että kyllähän taidetta pitää olla, ei ole enää. Ihan kuin olisi enemmän ok olla moukka? Sitten oli korona, sota ja kulttuuripoliittiset leikkaukset, jotka ovat olleet aika dramaattisia. Koronan vaikutus on ollut aika iso: ihmiset ovat yhä enemmän omilla koneillaan. Ehkä taiteen merkityksen kyseenalaistuminen on osa laajempaa mielikuvituksen ja horisonttien kriisiä.”

Samaan aikaan tämä syksy on ollut aivan uskomaton teatterisyksy sekä määrällisesti että laadullisesti. Suuren ahdistuksen aikana on syntynyt poliittisia teoksia yhteiskunnallisessa mielessä, kriittisiä ja kantaa ottavia.

“Olen samaa mieltä. Olen nähnyt monta esitystä tänä syksynä, jotka ovat olleet tärkeitä sekä itselle ihmisenä että ammattikatsojana. Esimerkiksi Sinna Virtasen ja työryhmän Arakhnessa oli merkittävää, että näyttämölle oli tuotu puheakteja, jotka usein tapahtuvat verkossa. Tai Takomon Antigone ruumiillisena kokemuksena. Ja Alppilan käytöstä poistetussa kirkossa näin Henriikka Himman ja työryhmän sakraaliesseet kysymyksenä yhteisistä tiloista, joita ei enää ole ja niiden merkityksestä. Nämä taitavat kaikki olla nimenomaan esittävän taiteen kysymyksiä, sillä ne vaativat kaikki yhteen paikkaan kerääntymisen.”

Edellinen artikkeliMonimutkaisuuden puolesta, normittamista vastaan
Seuraava artikkeliKorttitalo tuulessa